FutisOvatko suomalaiset jalkapalloilijat liian mukavia ja kilttejä menestyäkseen? Kysymys pyörii väkisin mielessä, kun lukee Italiassa epäonnistumassa käyneiden nuorten miesten kertomuksia.

Pari viikkoa sitten Veikkaajan kolumnisti, HJK:n toppari, Mathias Lindström kirjoitti mukavasti siitä, miten hieno asia tiivis joukkuehenki on. Pukukopissa juttu lentää, ja pelaajat tukevat toinen toisiaan yhteisen tavoitteet eteen. Elämä linimentin- ja hienhajuisella ankkalammikolla on yhtä iloista rapujuhlaa? Helan går, sjung hoppfalleri fallerallala!

Samaan aikaan toisaalla ammattijalkapalloilijan unelmaansa tavoitelleet suomalaiset kertovat millaista on nuoren pelipaikasta tappelevan arki saapasjalkamaassa. Oman kaupungin kasvatit ovat nokkimisjärjestyksessä edellä, ja ulkomaalaisen täytyy todella olla parempi viedäkseen pelipaikan paikallisen silvion sijasta.

Tässähän ei sinänsä ole mitään väärää, näin sitä itsekin ajattelee Tepsin paitaa kantavista. Annetaan mieluummin näytönpaikka omille kasvateille.

Ongelma syntyy, mikäli suomalaisnuoret lähtevät maailmalle Lindströmin kuvaileman pukukoppihengen kasvattamana. Tällöin on isku kasvoille, ja potku nilkoille, kipeä. Joukkueen sisäinen kilpailu on armottoman kovaa. Vieressä istuva heppu ei ole kaverisi, vaan sinä olet hänelle uhka. Joku, joka tulee viemään pelipaikan ja paikan tähtitaivaalla.

Tuoreimmassa Veikkaajassa Tepsiin palannut Roope Riski kuvailee omia kokemuksiaan Cesenan ajasta: ”Touhu on tosi karua ja rumaa… Vaikka kuinka he näyttäisivät kavereilta kentän ulkopuolella, niin kentällä he yrittävät kusettaa niin paljon kuin mahdollista kaikissa asioissa. Jokainen pelaa siellä omasta puolestaan.”

Ja Riski sentään vaikuttaa, näin nuorta miestä sen enempää tuntematta, kaverilta, joka ei ole luonteeltaan siitä kilteimmästä päästä. Kärkimiehen kuuluukin olla hieman röyhkeä ja itsekäs. Ainakin kentällä.

Mikä siis ratkaisuksi? If you can´t stand the heat, get out of the kitchen, saattaisi joku jääkiekkovelho todeta. Eli älä lähde Italiaan muuta kuin lomalle?

Toinen vaihtoehto voi löytyä henkisestä valmennuksesta, ja maailmalle lähtemiseen valmistautumisesta. Turha sitä on kieltää, en olisi itsekään uskaltanut muuttaa 19-vuotiaana yksin maahan, jonka kieltä en osaa, ja kulttuurista tunsin historiantuntien annin lisäksi lähinnä pitsan ja pastan.

Myyvätkö suomalaisseurat maailmalle pelaajia, jotka osaavat turvalliseksi olonsa tuntiessaan vaikka mitä temppuja kentällä, mutta eivät osaa huolehtia itsestään kentän ulkopuolella tai ymmärrä elämäksi kutsutun pelin karumpia sääntöjä?

Jos pelaajalla on agentti, niin näin maallikon silmin kyseisen herran työ ei lopu sopimuksen allekirjoittamiseen, vaan rooliin kuuluisi myös uuteen maahan ja kulttuuriin sopeutumisen järjestäminen. Ei agentin itse tarvitse olla kädestä pitelemässä, mutta tuki tulisi järjestää, jos haluaa pelaajasiirroista jatkossakin hilloa leivän päälle. Pelaaja pelaa yleensä paremmin, mitä vähemmän on kentän ulkopuolisia murheita. Kuten sähkötön, vedetön ja kaasuton kämppä, tai harjoituksiin pääsemisen ongelmat, kuten Riski kuvailee.

Vai onko asia sittenkin niin, että sopeutumisen sijasta täytyy vain olla riittävän kova halu pärjätä? Mihin asti tahto mennä läpi harmaan kiven riittää? Tarpeen tullen täytyy osata käyttää rumempia keinoja, ja olla hieman ilkeä? Ottaa pelipaikka vaikka väkisin.

Mukavat kaverit sijoittuvat viimeisiksi, lauloi Green Day aikanaan. Pukukoppitunnelmasta nauttiva Mathias Lindström pelasi aikanaan kolme ottelua Norjan pääsarjassa.