TPSFutisFutis on parasta paikan päällä. Itsestäänselvyys tuli testatuksi vastentahtoisesti, kun sairaus esti osallistumisen kiimaiseen kauden viimeiseen Turun derbyyn.

Osan mielestä jalkapalloa on parempi katsoa televisiosta, sohvan lämmöstä ja jääkaapin välittömästä läheisyydestä. Televisiossa kuvakulmia on useita, näkyvyys hyvä, ja kiistanalaisista tilanteista on tarjolla hidastuksia. Jos peli osoittautuu luokattomaksi puuhasteluksi ja kentällä yritteliäimmältä näyttää tuomari, voi television halutessaan sammuttaa.

Kotikatsojan jääkaapista löytyy etukäteen varautuen kylmää juomaa ja lihapiirakoita nakkien kera. Tarjonta ei iske hintatietoista yhtä syvälle verinahkaan mitä stadionyhtiön kuppaus, jonoja ei ole, ja palvelu – no sitä ei juuri ole Kupittaallakaan.

Ennakkoasetelmiltaan kyseessä oli mielenkiintoisin derby miesmuistiin. Maailmankatsomukseltaan jossain pessimismin ja nihilismin välissä vaeltava ystäväni totesi ottelun olevan Tepsin seurahistorian merkittävin: ”Palloseura ei luultavasti voita mestaruutta enää ikinä, mutta aika harvoin tulee sauma kusta naapurin muroihin näin väkevästi.”

Haluan olla lauseen alkuosasta eri mieltä, mutta sivulauseessa tiivistyi pitkälle illan ennakko-odotus. Kyseessä oli mestaruuskamppailun kannalta ratkaisevan tärkeä taisto.

Kutonen näytti ottelun Turun herruudesta töllöstä. Lutuuriteko, siitä kiitos.

Sain lapsiperheen mittareilla katsoa peliä melko rauhassa. Näin siis pääosin kentän tapahtumat ja selostuksestakin kuulin osia. Periaatteessa ero katsomokokemukseen ei ollut valtava. Ei sielläkään näe ihan kaikkea, eikä selostusta (onneksi) kuule. Ellei kaverien kommentteja ja Räpymiehen huutoja lasketa.

Mutta tapahtumakokemuksena ottelu laimeni kotisohvalla huomattavasti.

Ei peliä edeltävää spekulointia ja jännityksen jakamista ystävien kanssa. Joko avauskokoonpanot ovat julkaistu? Onko puolustuslinja tuttu ja turvallinen? Kuka on olevinaan keskikentän pelintekijä? Ketkä viilettävät laidoilla, ja onko Hyyry piikissä?

Ei lasillista sihijuomaa kievarissa, tai taskunpohjalla tuntuvaa Pantteri-pussia. Ei vaellusta läpi Kupittaan puiston kohti tuhansien ihmisten kansoittamaa stadionia. Ei Interin ottelutapahtuman organisoinnin kritisointia, tutuille väärinkannattajille naljailua, ja ihmettelyä suomalaisten kyvyttömyydestä oppia tulla Tapahtumiin ajoissa paikalle.

Ei katsomon tunnelmaa. Ei ystäviä vieressä, tuttuja huonoja juttuja ja jännityksensekaista naureskelua. Ei kannattajien huutojen kuuntelua. Ei samanlaista käsin kosketeltavaa jännitystä.

Sohvalla ei tarvitse pälyillä ympärilleen, onko oma katsomonosa enemmän TPS-henkisten vai vääräuskoisten valloittama. Lapset katsoisivat vain silmät pyöreinä jos nousisin seisomaan ja taputtamaan kotoa käsin oman joukkueen saadessa kulma- tai vapaapotkun. Vaimo puolestaan tilaisi paikalle valkotakkisia.

Kotisohvalla sai olla rauhassa. Liiankin rauhassa.