FutisTPSTurku on kompaktin kokoinen kaupunki. Se on jalkapalloihmisen näkökulmasta hieno asia. Useimmiten.

Kävin pubivisassa. Joukkueeseemme liittyi kaverini ystävä, joka sattuu olemaan myös Tepsin kantavia voimia. Odottelin, että kohta pöytämme ympärillä parveilee lauma nälkäisiä reporttereita ja kiljuvia teinityttöjä. Väkeä joutuisi sohimaan etäämmäs rasvaisilla ranskanperunoilla.

Huoleni häiriötekijöistä oli turha. Kukaan ei tullut nykimään visailujoukkueemme vierailijaa hihasta, räpsimään kännykkäkameralla kuvia, tarjoamaan tuopillista tai edes kinuamaan nimikirjoitusta. Saimme olla täysin rauhassa.

Toisaalta, kyseinen TPS-peluri ei ole yhtä huomiota herättävä kuin eräs sittemmin Saksanmaalle siirtynyt porilainen. Interissä pelannut Timo Furuholm kuuluu kauniisti sanottuna persoonallisten suomalaisfutarien kategoriaan. Hänet kuvittelisi tunnistavan, mikäli lajia seuraa lainkaan.

Itselle Furkka on jäänyt mieleen hänen poukkoillessaan pyörällä pitkin kävelykatua pinkeissä farkkushortseissa. Huvittava näky, johon kanssaturkulaiset eivät reagoineet millään muotoa. Kulttuurikaupungissa on totuttu erilaisuuteen?

Suomalaisilla sarjapaikkakunnilla oman seuran pelaajat tulevat lajia seuraaville helposti ainakin naamatutuiksi. Oikein pienillä paikkakunnilla omat pojat ovat lähes kirjaimellisesti omia poikia. Joskus efekti tulee vastaan myös Turun kokoisessa kaupungissa.

Sain tästä esimerkin eräänä iltapäivänä työpaikan kahvipöydässä. Naapuriosaston tuttu jutteli pojastaan, joka oli tullut kotiin maajoukkueleiriltä. Tiedustelin, onko hän sattumalta erään hyvin lupaavana pidettävän pelaajan äiti? Tottahan toki.

Siinä sitä taas oltiin. Tahattomasti sisäpiiritiedon lähteillä. Kannattajan näkökulmasta kiinnostava pelaaja ja seuran ”oma poika” oli kirjaimellisesti keskustelukumppanin oma poika.

Suurkaupunki tuo mukanaan anonyymiyttä. Pienempi paikkakunta puolestaan sen riskin, että kaikki tuntevat enemmän tai vähemmän toisensa. Jos jostakusta puhuu pahaa, löytää sen ennemmin tai myöhemmin edestään. Tai sitten saa muuten vain hävetä, kuten itselle ja ystävälleni kävi jokunen vuosi sitten katsomossa.

Kommentoimme reippaaseen ääneen kentällä rankasti alisuorittanutta Tepsin pelaajaa. Riittävän monen verbaalipiikin ja niille hihittelyn jälkeen edessämme istunut nainen kääntyi puoleemme tuijottaen meitä loukatun leijonaemon lailla.

Hän oli kyseisen pelaajan äiti.