Pohdinta%20ja%20pahkinta-normal.jpg”Ai saakeli! Tuomari hei, jätkä tuli napit edellä suoraan jaloille!"

Onko urheilevan maailman huipulle pääsevillä muita korkeampi kipukynnys? Televisiosta tai katsomosta jalkapalloa katsoessa huomio kiinnittyy moneen asiaan, joista yksi on tilannekovuus.

Otteluissa ei kainostella, vaan fysiikka on kovilla. Rautanappulat napsahtelevat nilkoille, kyynärpäätä tarjotaan kylkiluiden väliin ja kulmapotkuissa painitaan maalin edessä kuin molskilla ikään. Suojia ei ole, ellei pikkuruisia säärisuojia lasketa.

En ala tässä kohtaa vertailemaan Veikkausliigaa ja Valioliigaa, Bundesliigasta puhumattakaan. Eroja on, tyydytään siihen tällä kertaa.

Sen sijaan minua kiinnostaa kipukynnys.

Kipukynnystä on tutkittu jonkin verran, mutta ilmeisesti ei erityisen kattavasti. Sukupuolten välillä on eroja, ja osassa tutkimuksista todetaan miehillä olevan naisia korkeampi kipukynnys. Asia ei ole mitenkään yksiselitteinen. Uskon tässäkin tapauksessa yksilöiden välisiin eroihin.

Kipu on pitkälle subjektiivinen kokemus. Sen määrän tai tason mittaaminen on vaikeaa. Sairaalassa potilaita pyydetään usein kuvailemaan kivun voimakkuutta asteikolla 1-10, jossa 10 on suurin kuviteltava kipu.

Voiko olla niin, että huippu-urheilijoilla on keskimääräistä korkeampi kipukynnys? Sietävätkö he muita paremmin kipua, ja pystyvät toimimaan epämukavuusalueella tavallista paremmin?

Voiko olla niin, että huipulle ei käytännössä pysty nousemaan, ellei siedä kipua hyvin? No pain, no gain? Kivunsiedosta on ilmiselvästi hyötyä monessa lajissa.

Sellainen tutkimusasetelma olisi mielenkiintoinen, jossa parin huippujalkapallojoukkueen nuoret miehet muodostaisivat verrokkiryhmän tavallisille janatuisille. Olisiko kivunsiedon suhteen tuloksissa eroja? Olisiko genetiikassa eroja?

Eräiden tutkimusten mukaan näet genetiikalla on merkitystä tässäkin asiassa. Mutkat suoraksi laitettuna voidaan todeta, että tietty geeni näyttää vaikuttavan entsyymiin nimeltä COMT, joka puolestaan vaikuttaa aivojen välittäjäaine dopamiinin hajoamiseen ja sitä kautta kipua helpottavien endorfiinien vapautumiseen. Riippuen omaamasi geenin alleelista, kestät joko kipua kuin mies, tai sitten et. Osa vain on kipuherkempiä.

Yksi geeni ei kuitenkaan riitä selitykseksi, sillä korvien väli on merkillinen paikka. Kuvaan astuu psykologia, ja ajatus ”mind over matter”. Positiiviset ajatukset tai suhtautuminen kipuun, kyky käsitellä kipua, voivat auttaa sietämään kipua paremmin. En tiedä onko viittaus pelaamisessa parhaimmillaan saavutettavaan ns. flow-tilaan aivan osuva, mutta meistä monella on varmasti kokemuksia siitä, miten vasta pelaamisen jälkeen tiedostaa jalasta vuotavan verta.

Psykologisesti mielenkiintoista on myös kivun esiintuominen eli ns. nurmella piehtarointi. Kaksi ihmistä voi kokea yhtä kovaa kipua, mutta toinen pysyy hiljaa, ja toinen voihkii äänekkäästi. Todennäköisesti kyse on osin myös kulttuuriin liittyvästä asiasta, ja liittyy osin ns. mieskuvaan. Onko kivun esiintuominen sopivaa, vai ainoastaan heikkouden merkki? Tosimies ei itke? Stereotypian mukaan suomalainen vain puree hammasta yhteen. ”We have this thing called sisu, perkele.”

Väittäisin, että machokulttuurien perinteisillä vaikutusalueilla Välimeren rannalla kentän pinnassa pyöritään Pohjoismaita enemmän. Toki jalkapallon merkillisessä maailmassa asia voi liittyä myös voittamiseen keinolla millä hyvänsä. Voittaminen on prioriteetti numero yksi, ja huijaaminen ei ole huijaamista, ellei siitä jää kiinni?

Jalkapalloilevan maailman kipukynnys on kovin laaja käsiteltäväksi yhdessä tekstissä, enkä viitsi edes aloittaa kannattajan kivunsiedosta oman seuransa suhteen. Sitä on ehkä tullut jonkin verran aiemmin reposteltuakin.

Empiiristä havainnointia kansallisen huipun kipukynnyksestä voi silti harjoittaa seuraavan kerran 16.9. jolloin TPS kohtaa rakkaan paikallisvastustaja Interin. Todennäköisesti jotakuta sattuu kentällä silloinkin.

Linkit:
COMT val158met Genotype Affects µ-Opioid Neurotransmitter Responses to a Pain Stressor (Science, 2003)