Pohdinta%20ja%20pahkinta-normal.jpgAamutelevision sohvalla istui kolme kovin vakavaa miestä. Kahvikuppia kohoteltiin huulille kulmakarvat kurtussa, ylähuuli tiukkana. Ensi silmäyksellä olisi voinut kuvitella, että nyt keskustellaan vähintään ihmiskunnan tulevaisuudesta. Vakavasta Asiasta.

Planeetan pelastamisen sijaan aamun puheenaiheena oli eilen julkistettu Suomen jääkiekkomaajoukkue Sotshin olympialaisiin. Toimittaja puolestaan jututti kolmea… jääkiekkotoimittajaa.

Urheilun parissa intohimoisuus asiaa kohtaan aikaansaa ihmisissä lähes koomisia piirteitä. Erityisesti silloin kun kyse ei ole urheilijoista itsestään, vaan heidän tekemisistään raportoivista henkilöistä.

Tunnustan heti kättelyssä olevani syyllinen samaan rikokseen. Tiedostan olevani itsekin aika ajoin naurettava, jopa korostetulla tavalla yksisilmäisen typerä, jalkapalloon vakavasti suhtautuva lajiniilo. Yritän kuitenkin olla suhtautumatta itseeni kovin vakavasti.

Onhan se mainiota kun ihminen, joka omien sanojensa mukaan on yrittänyt ymmärtää elämää osana jääkiekkoa yli neljänkymmenen vuoden ajan, vertaa vakavalla naamalla Saku Koivun joukkueeseen valitsematta jättämistä parisuhteen loppumiseen. ”Tuntui kuin minut olisi jätetty tekstiviestillä.” 

Kenties Vesa Rantanen on vain armoitettu humoristi? Hieman kuten uutisankkurilegenda Arvi ”the truth and nothing but the truth” Lind, joka on kuulemani mukaan siviilissä suvereeni seuramies ja tarinankertoja. Uutisankkurina hän oli asiallinen ja vakava. Luotettavuus oli osa hänen julkista persoonaansa.

Toinen studion sohvalla istunut vakavailmeinen toimittaja oli Johtavaksi Analyytikoksi itseään tituleeraava Petteri Sihvonen. Hänen kohdallaan olen ymmärtänyt, että kyseessä on tarkkaan mietitty julkisuuskuva, rapakon takaa lainattu brändi. Isoilla kirjaimilla kirjoitettua provokatiivisuutta.

Kenties sohvalla päivystäneet valtakunnan jääkiekkodosentit ovatkin puhdasta viihdettä, joka on vain naamioitu vakavaksi asiaksi? Poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettuja ja näyteltyjä satiirihahmoja?

En kritisoi intohimoista suhtautumista jääkiekkoon. Intohimoisuus on hyvästä. Sen on väitetty edistävän onnellisuutta ja lisäävän energisyyttä. On hienoa, jos on löytänyt asian, johon voi suhtautua intohimoisesti, ja siitä jopa maksetaan palkkaa.

Urheilu on perinteisesti otettu vakavasti myös muualla maailmassa. Pitkään ja menestyksekkäästi FC Liverpoolia valmentanut Bill Shankly totesi aikanaan jalkapallosta seuraavasti: 

"Some people think football is a matter of life and death. I assure you, it's much more serious than that."

Shanklylla saattoi olla lausahduksessa kieli poskessa. Toisaalta, Hondurasin ja El Salvadorin välisessä Sadan tunnin sodassa eli ns. jalkapallosodassa omaisiaan menettäneet tuskin ovat kovin eri mieltä.

Lisäksi haluan korostaa, että jokaisen on syytäkin ottaa itsensä oikealla tavalla vakavasti. Ottaa ja kantaa vastuu siitä mitä haluaa, sanoo ja tekee.

Silti samaan aikaan nousee mieleen, että miksi asiaan intohimoisesti ja tosissaan, jopa vakavasti, suhtautumisen täytyisi tarkoittaa henkilön vakavuutta? Ryppyotsaisuutta. Keveyden menettämistä. 

Täytyykö itseään ottaa vakavasti, vaikka asiaan vakavasti suhtautuisikin?

Julkisuuskuvan perusteella esimerkiksi Aki Riihilahti suhtautuu jalkapalloon ja siihen liittyviin asioihin vakavasti. Itseään hän ei silti tunnu ottavan kovin vakavasti. Mukana on aina vähintään pilkettä silmäkulmassa, itseironiaa ja huumoria.

Vaikka toki myös itsensä kovin vakavasti ottava ihminen on huvittava, hauskakin. Vähän eri tavalla tosin.