sunnuntai, 16. maaliskuu 2014

Tuplaveen blogijoukkue

Pohdinta%20ja%20pahkinta-normal.jpgTurun Sanomat haki bloggaajia omalle TS Futis -sivustolleen. Hienoa?

Myönnän saaneeni keskivaikean allergisen reaktion luettuani kirjoittajia etsivän ilmoituksen maakuntalehdestä. Mainoksen mukaan sanan säilällä laukovien oli määrä olla pikaisesti yhteydessä toimittaja Jari Wellingiin.

Ensimmäisenä minussa nousi esiin pieni Bernard Woolley eli Kyllä, herra ministeri -sarjasta tuttu ministerin yksityissihteeri, jonka tapana oli korjata ministerin puheessa viljelemiä sanontoja. Kuulin mielessäni Bernardia näytelleen Derek Fowldsin äänen, joka toteaisi tässä kohtaa, ettei säilällä voi laukoa, sillä sivalletaan.

Toinen tosikkoa tuskastuttanut ajatus oli taloudellinen. Onko TS Futis -sivusto halpa(mainen) keino houkutella väkeä lukemaan nettisivuja, klikkaamaan mainoksia ja tilaamaan lehteä? Mitä bloggaajille maksetaan, vai maksetaanko mitään? Ovatko kirjoitustaitoiset lajiniilot halpatyövoimaa, jotka houkutellaan täydentämään lehden tarjontaa käytännössä maksutta?

Turun Sanomat on muiden lehtien lailla supistanut omaa toimitustaan viime vuodet. Tämä on näkynyt valitettavasti myös lehden laadussa, mutta ei hinnassa. Voin vain kuvitella miten kilometritehtaalle laitetut (urheilu)toimittajat suhtautuvat siihen, että periaatteessa heidän tilalleen haetaan maksutta tai makkarapalkalla kirjoittavia laji-ihmisiä?

Kolmas reaktionaiheuttaja oli toimittajan nimi, johon oli määrä olla yhteydessä. Herran tapa kirjoittaa sai itseni jo aikanaan miettimään toimittajan tarkoitusperiä ja objektiivisuutta (lue: Psykologinen pelisilmä).  

Onko TS Futis toimittaja Wellingin joukkue? En varmasti ole ainoa, jonka mieleen ajatus juolahti. Toimittajan mielipiteitä jakava tyyli saattaa olla esteenä useammalle potentiaaliselle bloggaajalle. Ainakin mikäli sympatiat ovat sen köyhän ja kipeän mustavalkoraitaisen seuran puolella.

Neljäs aivonystyröitä kutkuttanut mielleyhtymä liittyi juhlallisesti sananvapauteen. Omassa blogissa sana on itselle vapaa lain antamissa rajoissa. Kunhan en sorru kunnianloukkauksiin tai muihin laittomuuksiin, niin voin hölmöillä ajatusleikkieni kanssa vapaasti. 

TS Futiksen osalta jokainen teksti käy mitä todennäköisimmin editorin pöydällä, koska tekstit ovat kuitenkin osa Turun Sanomien sisältöä. Kenen luulet editorin olevan? Oma arvaukseni on, että kyseessä on turkulaisen jalkapallon ystävä, urheilujournalismin oma tuplavee.

En ilmoittautunut edes ehdolle.

Linkit:
Sinustako bloggari TS Futikseen?
Psykologinen pelisilmä

torstai, 30. tammikuu 2014

Kestääkö kasetti?

TPS_75x75-normal.jpg”Yksin toimistolla koko päivän… paljon töitä… ei pysy kasetti enää koossa. Liimaa perkele!” – Juha Reini, Twitter, 27.1.2014.

Turun Palloseura ui syvällä. Jalkapalloseuran tilanne on sanalla sanottuna vaikea. Kannattajien parissa pelätään pahinta. Meille varsinaissuomalaisille tuttu negaatioiden kautta ajattelu puskee pintaan. Uhkakuvien näkeminen, syyllisten etsiminen ja yleinen rutina tulevat selkäytimestä.

Samaan aikaan osa yrittää oivallisesti luoda uskoa tulevaan. Tekee hartiavoimin vapaaehtoistyötä. Juniorivalmentamista, huoltajan hommaa, nettitelevisiota, otteluanalyysiä, kirjoittamista, ja todennäköisesti paljon muuta mitä ei nyt tule mieleen.

Joskus on hyvä katsoa kauas nähdäkseen lähelle. En tiedä onko Lahti niin kovin kaukana, mutta katsoin FC Lahden kannattajien parin kauden taaperruksesta kertovan dokumentin Jalkapallomaa. Jokainen sen nähnyt omaa kuvatusta touhusta mielipiteen.

Estot. Se oli päällimmäisenä mielessä dokumentin katsomisen jälkeen. Tuntui siltä, että tärkeintä kannattajille oli vapautua estoistaan. Se johti kollektiiviseen tyhmistymiseen, jota puolestaan edesauttoi reiluina annoksina nautittu alkoholi.

Katsomossa kuuluu huutaa ja kannustaa, mutta yleisesti ottaen poliisin kanssa ei kannata painia. Poliisiauton pölykapselin irrottaminen tuskin on suuri sankariteko ja seuran kannattamisen kannalta olennaista. En mene syvemmälle ns. väärinkannattamisen tieteenalaan, mutta jäin miettimään sitä, mikä pakko on suggeroida itsensä sellaiseen mielentilaan, että aiheuttaa lopulta hallaa kannattamalleen seuralle?

Dokumentin sydäntäsärkevin hahmo ei ollut yksikään kannattajista, vaan puun ja kuoren välissä työskennellyt FC Lahden toimitusjohtaja. Umpiväsynyt, nurkkaan, ja lopulta kameran edessä itkun partaalle, ajettu jalkapallomies, jolla ei ollut todellisia onnistumisen mahdollisuuksia. Taloudellisesti mahdottoman tilanteen kanssa telttahelvetissä painiva yleismiesjantunen.

Samaan aikaan kannattajat hölmöilivät taloudellisella veitsenterällä keikkuvalle seuralle useiden tuhansien eurojen edestä sakkoja omalla käyttäytymisellään. Aivan kuin poliisille rähiseminen olisi seuran kannattamisen kannalta olennaista. Jotenkin tuntui siltä, että yksinkertaisen syy-seuraus -suhteen hahmottaminen oli kannattajilta hukassa. Vain oman euforian ja onnen tunteen tavoittelulla oli loppujen lopuksi merkitystä.

Tepsin tuore toimitusjohtaja Juha Reini on vastaavassa tilanteessa. Joukkue pitäisi koota käytännössä ilmaiseksi. Tarjolla on lähinnä oman seuran junioreja. Voin vain kuvitella miten vieressä päävalmentaja toteaa suorasukaiseen tyyliinsä, että Veikkausliiga on jumalauta kuitenkin kilpasarja.

Oman seuran kannattaminen on mukavaa, kun peli kulkee ja tulosta tulee. Mestaruusjuna puksuttaa raiteillaan, ja torilla tavataan. Välillä väännetään kättä siitä, mikä kokoonpano olisi paras, mutta menestyksen keskellä on kiva spekuloida.

Tilanne on toinen kun uloste lässähtää tuulettimeen. Puolen miljoonan tappio on suomalaisessa urheilubisneksessä aivan jumalattoman paljon. Kenen on syy, huutaa kiihtynyt kannattaja. Kuka on sössinyt rakastamani seuran asiat näin pahasti! Eikö meillä jo ollut riittävästi varoittavia esimerkkejä riskialttiista budjetoinnista eri puolelta Suomea, yli lajirajojen?

Seurojen talouspupeltamisen lisäksi meillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet syyllisten etsimiselle. Verenhimoinen syylliseksi kuviteltujen lynkkaaminen keskustelupalstoilla on toki tyydyttävää, mutta ei auta seuraa eteenpäin.

Nyt tilanne on vaikea, ja TPS tarvitsee kannattajiensa kaiken tuen. Kausikorttien ostaminen ja peleihin saapuminen on yksilölle helpoin tapa sponsoroida seuraa. Aktiiviset voivat tehdä myös paljon muuta. Osoittaa, että seura on yhä tärkeä, vaikka sen menestysmahdollisuudet ovatkin edellisvuosia heikommat.

Luotan siihen, että Tepsin kannattajat ovat fiksumpia mitä Jalkapallomaa-dokumentin antama kuva FC Lahden faneista. Viimeinen asia mitä TPS alkavalla kaudella tarvitsee, on kannattajien seuralle aiheuttamat sakot.

Kasetin pitää kestää, niin kannattajilla kuin toimitusjohtaja Reinillä. Muuhun ei Tepsillä, eikä sen kannattajilla, ole varaa.

Linkit:
Jalkapallomaa (katso dokumenttielokuva)

keskiviikko, 8. tammikuu 2014

Vakava asia vaatii vakavat miehet?

Pohdinta%20ja%20pahkinta-normal.jpgAamutelevision sohvalla istui kolme kovin vakavaa miestä. Kahvikuppia kohoteltiin huulille kulmakarvat kurtussa, ylähuuli tiukkana. Ensi silmäyksellä olisi voinut kuvitella, että nyt keskustellaan vähintään ihmiskunnan tulevaisuudesta. Vakavasta Asiasta.

Planeetan pelastamisen sijaan aamun puheenaiheena oli eilen julkistettu Suomen jääkiekkomaajoukkue Sotshin olympialaisiin. Toimittaja puolestaan jututti kolmea… jääkiekkotoimittajaa.

Urheilun parissa intohimoisuus asiaa kohtaan aikaansaa ihmisissä lähes koomisia piirteitä. Erityisesti silloin kun kyse ei ole urheilijoista itsestään, vaan heidän tekemisistään raportoivista henkilöistä.

Tunnustan heti kättelyssä olevani syyllinen samaan rikokseen. Tiedostan olevani itsekin aika ajoin naurettava, jopa korostetulla tavalla yksisilmäisen typerä, jalkapalloon vakavasti suhtautuva lajiniilo. Yritän kuitenkin olla suhtautumatta itseeni kovin vakavasti.

Onhan se mainiota kun ihminen, joka omien sanojensa mukaan on yrittänyt ymmärtää elämää osana jääkiekkoa yli neljänkymmenen vuoden ajan, vertaa vakavalla naamalla Saku Koivun joukkueeseen valitsematta jättämistä parisuhteen loppumiseen. ”Tuntui kuin minut olisi jätetty tekstiviestillä.” 

Kenties Vesa Rantanen on vain armoitettu humoristi? Hieman kuten uutisankkurilegenda Arvi ”the truth and nothing but the truth” Lind, joka on kuulemani mukaan siviilissä suvereeni seuramies ja tarinankertoja. Uutisankkurina hän oli asiallinen ja vakava. Luotettavuus oli osa hänen julkista persoonaansa.

Toinen studion sohvalla istunut vakavailmeinen toimittaja oli Johtavaksi Analyytikoksi itseään tituleeraava Petteri Sihvonen. Hänen kohdallaan olen ymmärtänyt, että kyseessä on tarkkaan mietitty julkisuuskuva, rapakon takaa lainattu brändi. Isoilla kirjaimilla kirjoitettua provokatiivisuutta.

Kenties sohvalla päivystäneet valtakunnan jääkiekkodosentit ovatkin puhdasta viihdettä, joka on vain naamioitu vakavaksi asiaksi? Poikkeuksellisen taitavasti kirjoitettuja ja näyteltyjä satiirihahmoja?

En kritisoi intohimoista suhtautumista jääkiekkoon. Intohimoisuus on hyvästä. Sen on väitetty edistävän onnellisuutta ja lisäävän energisyyttä. On hienoa, jos on löytänyt asian, johon voi suhtautua intohimoisesti, ja siitä jopa maksetaan palkkaa.

Urheilu on perinteisesti otettu vakavasti myös muualla maailmassa. Pitkään ja menestyksekkäästi FC Liverpoolia valmentanut Bill Shankly totesi aikanaan jalkapallosta seuraavasti: 

"Some people think football is a matter of life and death. I assure you, it's much more serious than that."

Shanklylla saattoi olla lausahduksessa kieli poskessa. Toisaalta, Hondurasin ja El Salvadorin välisessä Sadan tunnin sodassa eli ns. jalkapallosodassa omaisiaan menettäneet tuskin ovat kovin eri mieltä.

Lisäksi haluan korostaa, että jokaisen on syytäkin ottaa itsensä oikealla tavalla vakavasti. Ottaa ja kantaa vastuu siitä mitä haluaa, sanoo ja tekee.

Silti samaan aikaan nousee mieleen, että miksi asiaan intohimoisesti ja tosissaan, jopa vakavasti, suhtautumisen täytyisi tarkoittaa henkilön vakavuutta? Ryppyotsaisuutta. Keveyden menettämistä. 

Täytyykö itseään ottaa vakavasti, vaikka asiaan vakavasti suhtautuisikin?

Julkisuuskuvan perusteella esimerkiksi Aki Riihilahti suhtautuu jalkapalloon ja siihen liittyviin asioihin vakavasti. Itseään hän ei silti tunnu ottavan kovin vakavasti. Mukana on aina vähintään pilkettä silmäkulmassa, itseironiaa ja huumoria.

Vaikka toki myös itsensä kovin vakavasti ottava ihminen on huvittava, hauskakin. Vähän eri tavalla tosin.

perjantai, 3. tammikuu 2014

Helppoja syöttöjä omille?

”Pallonhallinta ei ole mun juttu”, totesi Tepsin päävalmentaja Marko Rajamäki viime kaudella. Pitäisikö sen olla?

Jalkapallo huipulla on tulosurheilua. Se on sitä omassa höntsäfutiksessakin. Niinpä jokainen valmentaja etsii sitä kultaista tapaa, jolla pelejä ja mestaruuksia voitetaan.

Viime vuosina maailmalla on vannottu pallonhallinnan nimeen. Kaiken voittaneet FC Barcelona ja Espanjan maajoukkue ovat luoneet ”passenachion”, pelitavan, joka perustuu suureen määrään syöttöjä ja korkean pallonhallinnan kautta hyökkäämiseen ja puolustamiseen.

Jalkapallohistoriaa tuntevat voivat toki älähtää, että tässä ei ole mitään uutta. Jo Johan Cruyff totesi 70-luvulla, ettet voi voittaa ilman palloa, ja ettei vastustaja voi tehdä maalia, mikäli pallo on omalla joukku-eella.

Mutta onko pallonhallinta avain menestykseen? Kyllä ja ei. Chris Anderssonin ja David Sallyn mainiossa The Numbers Game -kirjassa esitellään oivasti sitä, miltä asia näyttää tilastojen valossa.

Lari Vesander arvosteli blogissaan Toinen jakso nyt suomeksikin käännettyä kirjaa (Numeropeli) tietynlaisesta yksisilmäisyydestä ja on siinä varmasti joron jäljillä. Kirjan tietyistä puutteista huolimatta se sisältää mielenkiintoisia ajatuksia, jotka pakottavat lukijan miettimään asiaa myös oman suosikkijoukkueen näkökulmasta.

Minulle se tarkoittaa Tepsin pelaamisen pyörittelyä omassa päässä.

Andersson & Sally nostavat esiin havainnon, jonka mukaan pallonhallinta on hyvä juttu, mutta vielä parempaa ja ratkaisevampaa tuloksenteon kannalta on se, ettei palloa menetä takaisin vastustajalle. 

Syöttöjen määrä tai syöttöjen onnistumisprosentti eivät vaikuta tappioiden ehkäisemiseen tai voittojen määrään yhtä paljon mitä pallonmenetysten välttäminen. Kirjassa todetaan Englannin pääsarjassa joukkueen, joka menettää pallon vastustajalle useammin kuin vastustaja, häviävän 47,7 % otteluistaan. Sen sijaan joukkue, joka menettää pallon vastustajalle harvemmin mitä vastustaja, häviää otteluistaan vain 28,4 prosenttia. Tämä ero on merkittävä, ja todennäköisesti yleistettävissä myös muihin sarjoihin.

Palloa enemmän hallussaan pitävät joukkueet eivät siis voita kaikkia otteluitaan, kaikkea muuta, mutta ainakin Englannin pääsarjassa ne voittavat enemmän, ja häviävät vähemmän otteluita mitä vähemmän palloa pitävät ja ennen kaikkea enemmän menettävät joukkueet.

Mitä pallonhallinta itse asiassa on? Näkisin sen olevan onnistunutta syöttämistä pelikaverilta toiselle.

Omassa höntsäfutiksessa syöttöjen laatu vaihtelee suuresti, ja pelaajien kesken on silminnähden havaittavia eroja kyvyssä syöttää palloa omalle joukkuekaverille. Onko näin myös muualla? 

Anderssonin & Sallyn kirjassa esitellään tutkimus, jossa oli käyty läpi Brasilian pääsarjan otteluissa annettuja syöttöjä. Sen mukaan pelaajia oli käytännössä mahdoton erottaa toisistaan syöttötaidon perusteella. Jokainen osaa syöttää hyvin ja tarkasti kaverille kun sen saa tehdä ns. rauhassa. Haluaisin ajatella tilanteen olevan sama myös Veikkausliigassa. Perustaitotaso on pääsarjatasolla kaikilla riittävän korkea.

Ehkä kyse ei olekaan oikeastaan syöttämisestä, vaan sijoittumisesta? Siitä mitä tapahtuu ennen ja jälkeen syötön. Miten pelaaja onnistuu etsimään itselleen sen sekunnin murto-osassa lisää tilaa ja aikaa, että hän voi syöttää rauhassa ja hyvässä asennossa, prässääjän ahdisteluista vapaana. 

Syöttämisen onnistumiseen vaikuttaa myös se, miten pelaajat liikkuvat sinä aikana, jolloin pallo ei ole itsellä. Ja se ei olekaan ihan pieni osa pelistä. Anderssonin & Sallyn kirjan esimerkin perusteella pelaajat juoksevat 98,5 % peliajasta ilman palloa, ja pelaavat 99 % peliajasta ilman palloa. Jalkapallon pelaaminen ei siis ole pelaamista pallon kanssa, vaan pääosin ilman sitä.

Vanha valmentajani oli harvinaisen oikeassa sanoessaan jalkapalloa pelattavan oikeasti enemmän päällä kuin jaloilla. Eikä hän tällöin tarkoittanut pallon puskemista, vaan korvien välistä pururataa.

Tässä kaikessa tuskin on mitään kovin uutta. Se kuitenkin pakottaa ainakin minut pohtimaan sitä, kannattaako Tepsin jatkossa luovuttaa pallonhallintaa vastustajalle samalla tapaa mitä aiemmin?

Helppoja syöttöjä omille!

Linkit:
The Numbers Game (Amazon)
Numeropeli vai Soccernomics? (Toinen jakso)

sunnuntai, 22. joulukuu 2013

Optimistijolla nimeltä Tepsi

TPS_75x75-normal.jpgVuoden lyhin päivä on takana. Päivä pitenee. Optimismi nostaa päätään, vaikka sitten katteettomana.

Altavastaajan asema sopii usein suomalaisille, sanotaan. Ainakin itsestä tuntuu oikeastaan ihan hyvältä, että TPS voi lähteä jalkapallokauteen 2014 menestyspaineista vapaana.

Sain palautetta Veikkausliigan sivuille kirjoittamastani Vieraskynä-tekstistä Tilinpäätös. Nimettömänä sähköpostia lähettänyt lukija kummeksui Tepsin nostamista viime kaudella Klubin ykköshaastajaksi. Palautteen antaja voi rauhoittua; ensi kauden alla TPS ei kuulu mitalisuosikkien joukkoon.

Väittäisin eron suuren ja mahtavan Neuvost… siis Helsingin Jalkapalloklubin ja muiden veikkausliigajoukkueiden kesken kasvavan vielä viime kaudesta. Ellei sitten siirtomarkkinoilla tapahdu kevään aikana jotain todella odottamatonta.

Klubin kipparit Riihilahti & Boström purjehtivat kuvainnollisella Swanillaan jossain kaukana horisontin takana. Tepsin Reinillä ja Rajamäellä on allaan talousmyrskyssä herkästi hörppäävä juniorien optimistijolla.

Optimismia tarvitaankin. Urheilusanomien mukaan Tepsillä oli alkuviikon treeneissä viisi pelaajaa. Siinä ei saa edes pienpeliä aikaiseksi. Omissa sunnuntaihöntsissäkin olemme pitäneet alarajana kuutta kaveria.

Rajamäki toteaa samassa lehtijutussa, ettei voi rakentaa pelisysteemiä, jos ei ole pelaajia. Mies on oikeassa. Omasta puolestani toivon, että on ensi kaudella kentällä sitten minkälaisia pelaajia tahansa, olisi pelisysteemi viime kauden rapapallosta poikkeava. Se systeemi haisee.

Itse asiassa odotan ensi kautta vesi kielellä. Menestyspaineita ei ole, mutta joukkue on todennäköisesti hyvin nuori ja paikallinen. Juniorit ovat viime vuosina menestyneet hienosti, ja nyt heille on pakon edessä annettava peliaikaa. On hienoa nähdä, miten nuoret onnistuvat vastaamaan huutoon. Virheitä nähdään varmasti, mutta se omille nuorille sallittakoon. Oppiminen tapahtuu usein erehdysten kautta.

Samaistumisen mahdollisuus löytyy katsomossa niin nuorilta kuin meiltä ikämiehiltä. Kentällä ei kirmaa lauma palkkasotureita, vaan paikallisia poikia. Korvaukset ovat kuppi-istuimilla istuvien parissa paremmat mitä nurmella nelistävillä. Ruoholla ravataan rakkaudesta lajiin.

Optimistijolla on tarkoitettu juniorikäyttöön. Wikipedian mukaan optimistijolla ”…tarjoaa purjehduksellisesti haasteita niin veneenkäsittelyn kuin kilpailutaktiikankin kannalta myös kasvavalle purjehtijalle ja siten pohjan myöhemmälle purjehdusuralle. Moni menestynyt kilpapurjehtija on aloittanut uransa optimistissa.”

TPS on ensi kaudella kuin optimistijolla. Veneen eli joukkueen käsittely sekä kilpailutaktiikka kehittyvät varmasti viime kaudesta. Uskon myös joukkueesta löytyvän useita vastuuseen kasvavia jalkapalloilijan alkuja.

Kuka tietää, miten moni ensi kauden mustavalkoraitaisista rakentaa vielä itselleen menestyksekkään jalkapalloilijan uran suuremmissa luokissa ja sarjoissa?

Linkit:
Tilinpäätös (veikkausliiga.com)