FutisKotikaupunkini uusii joukkoliikenteen busseja. Sisään astuessa sieraimiin tulvahtaa uuden auton tuoksu. Jalkapallomaailmassa bussi uudistaa pelitapaa. Taktiikan tuoksu ei välttämättä hivele romantikon nenää.

Chelsea näytti Mestarien liigan välierissä mitä bussin parkkeeraaminen oman rangaistusalueen eteen tarkoittaa. Vastustajana ollut Barcelona törmäsi sen kylkeen kerta toisensa jälkeen, ja jäi lopulta onnikan alle.

Bussiksi nimetyssä pelitavassa maalivahdin edessä pelaa neljän puolustajan linja, joiden edessä taistelee mahdollisimman lyhyellä etäisyydellä toinen neljän tai viiden pelaajan linja. Heidän lisäksi myös hyökkääjä osallistuu karvaamiseen. Pelitapa on Jose Mourinhon lanseeraama, tai ainakin hän käytti ensimmäistä kertaa ultrapuolustavasta pelitavasta kuvausta ”pysäköidään bussi vastustajan eteen”.

Nyky-Barcelonaa on tituleerattu maailman kaikkien aikojen parhaaksi seurajoukkueeksi. Se tunnetaan pallonhallintapelistään, jossa pallo ja miehet liikkuvat, ja vastustaja väsyy pelivälineen perässä ravaamiseen. Yleensä väsymys venyttää puolustavan joukkueen pelaajien etäisyyksiä, jolloin palloa nopeasti liikuttava Barca saa pelattua linjojen väliin, josta puolestaan syntyy maalintekotilaisuuksia.

Näin kävi osin myös Chelseaa vastaan, mutta puolustavan joukkueen lukkona oli onnen ja puolustajien lisäksi erinomainen maalivahti. Hänen huipputorjuntojen lisäksi on huomattavaa, että Chelsean pelaajilta ei loppunut kunto, usko eikä työmoraali kesken. He juoksivat yhdessä toinen toistaan auttaen loppuun saakka, niin pallon perässä kuin sen kanssa.

Vaikka en Lontoon sinisistä niin välitäkään, on joukkueelle pakko antaa tunnustusta. Peräänantamattoman puolustamisen lisäksi he onnistuivat Barcaa vastaan kolme kertaa maalinteossa. Byrsät tulivat erinomaisista harppuunahyökkäyksistä, jotka vaativat kunnon lisäksi nopeutta ja taitoa. Bussin parkkeeraamisen lisäksi menestymiseen tarvitaan myös formulamaista nopeutta ja tehokkuutta.

Jonathan Wilson arvelee erinomaisessa kirjassaan ”Pelien peli – Jalkapallon taktiikan historia”, että tulevaisuudessa jalkapallotaktiikka saattaa kehittyä sellaiseen muotoon, että joukkueista on mahdotonta nimetä yhtä, kahta tai kolmea selvää hyökkääjää. Tällöin joukkueet hyökkäävät ja puolustavat kollektiivina.

Chelsean ja Barcan väliset ottelut saattoivat olla eräänlainen pilkahdus tulevaisuuteen. Barcelona jos mikä hyökkää kollektiivina. Lähes jokainen pelaaja kykenee, ja käytännössä osallistuu, pelinrakentamiseen ja hyökkäämiseen paikkoja vaihdellen. Chelsea puolestaan näytti mitä on tehokas koko joukkueen puolustaminen. Jopa yleensä niin helposti nurin tuiskahtava maalintekijä Didier Drogba puolusti nurisematta ja uhrautuen.

Ymmärrän Chelsen valmentajan Roberto Di Matteon taktiikan valintaa. Kun vastassa on lähes myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut Barca, ovat vaihtoehdot vähissä. Siinä menee tukka pahasti sekaisin, jos lähtee mukaan heidän syöttömyllyynsä.  Pyörityksen jälkeen on tapeltavana vain se, kuka saa itselleen Messin pelipaidan. Kysykää asiasta vaikka Leverkusenin pelaajilta.

Hieman Di Matteon Chelseaa muistuttavan taktisen valinnan teki vuoden 2004 EM-kisoissa Kreikkaa valmentanut Otto Rehhagel. Kyyniseksi antijalkapalloksi kuvailtu pelitapa teki helleeneistä yllätysmestareita. Italialaiset ovat puolestaan vannoneet pitkään lähes kirosanaksi muuttuneen catenaccion nimiin, jossa menestys pohjaa tiiviiseen puolustamiseen.

Jalkapallossa on huipputasolla kyse tulosurheilusta. Uskon Barcan pelitapaa ihailevan oligarkki Roman Abramovitchin tuulettelevan onnellisena, mikäli Chelsea vie toukokuun lopulla Mestarien liigan mestaruuden. Tulee voitto venäläisen romantikon kotiin minkälaisella pelitavalla tahansa.

Voittajat muistetaan, mutta pelitapa painuu unholaan kuten uuden bussin tuoksu Turussa.