Meillä kotona sitä ei käytetä edes vahingossa. Epäilen vahvasti, että sana lipsahtaisi isovanhempien, fammun, mummin tai paapan suusta. Päiväkodin kasvatusmetodeihin se ei sovi, enkä usko muiden lapsienkaan sitä kovin ansiokkaasti vielä käyttävän. Siitä huolimatta poikamme kulkee kotona iloisesti hokien: "Tvittu, tvittu, tvittu".

<?XML:NAMESPACE PREFIX = O />

Kyseessä lienee sanojen pohjana olevien äänteiden harjoittelu, mutta kyllähän se huvittaa kun paljon odotetut ensimmäiset sanat ovat vauva, hauva ja kakka. Mistä asioista meillä kotona oikein puhutaan? Hätätilanteesta juuri 20 kuukautta täyttäneen jälkikasvun suusta voi purkautua jonkinlainen äitiä muistuttava sana, mutta isiä tai isää ei vahingossakaan. Vai olenko minä jo nyt se tvittu?

Isä eli minä vietin viikonloppuna jo perinteeksi muodostunutta Olohuonerockia ystävieni kanssa. Kolmatta kertaa järjestetyn keski-ikäistyvien miesten dvd-juhlan puitteet olivat taas kerran kunnossa. Hyvää ruokaa, juomaa, erinomaista seuraa ja maailmanluokan muusikot esiintymässä Rauhankadun olohuoneessa. Sen sijaan festivaalien normaalit lieveilmiöt, kuten känniääliöt, pitkät jonot haiseviin bajamajoihin, ruuhkat ja hirvittävän hintaiset juomat, loistivat poissaolollaan.

Tämän kesän esiintyjäkaartin muodostivat Gorillaz, Rage Against the Machine sekä pääesiintyjänä lauteille noussut Green Day. Etenkin kaksi viimeistä bändiä kunnostautuivat loistavan musiikin lisäksi myös englanninkielisen v-sanan eli f-wordin käytössä. Tunnelma oli katossa alusta loppuun, vaikka taloyhtiön rauhaa kunnioittaaksemme viimeinen esiintyjä lopettikin jo yhteentoista mennessä.

Kolmen hengen ja esiintyjän festivaalin päätyttyä suuntasimme läheiselle Klubille, jossa oli tarjolla kuudella eurolla peräti neljä bändiä. Ehdimme paikalle vasta kahden viimeisen aktin ajaksi, mutta se ei haitannut hyvään vauhtiin intoutunutta ryhmäämme. Kyseisen punk-iltaman tarjonnasta suurinta kiinnostusta herätti bändi nimeltä I Walk the Line, joka vakuuttikin siinä määrin, että ostin jopa heidän tuoreimman levynsä alakerrasta. Tulipa samalla tuettua täydellä kympillä muusikoita sekä paljon puhuttua luovaa taloutta.

Jos Olohuonerockin esiintyjäkaarti oli enemmän tai vähemmän nimekästä, niin Klubilla illan päätti ryhmä, jonka puolesta toivon etteivät he singahda maailmanmaineeseen nykyisellä nimellään. Kyseinen bändi, Anal Thunder, oli nimeä myöten punk-henkeä parhaimmillaan. Allekirjoittaneelta putosi ensin leuka, mutta parin biisin jälkeen suu vääntäytyi väkisin hymyyn. Hetken päästä minua nauratti siinä määrin, että oli pakko vilkuilla ympärilleen, ettei kukaan bändiin vakavasti suhtautuva nuori harjastukka tule tirpaisemaan turpaan.

F-word ja v-sana toistuivat tyylilajiin kuuluen sanoituksissa ja välispiikeissä tiuhaan. Erityisesti toista kitaraa soittanut tai pikemminkin maanisesti hakannut nuori mies oli aivan mahtava. Tuntui siltä, että biisit hysteerisesti läpi tärissyt heppu oli jonkin sortin amfetamiinipöllyssä, ja ottanut siihen päälle vielä kunnon kupin kahvia! Muun bändin sentään hiljentyessä suoraviivaisten kappaleiden välissä, jatkoi tämä kaveri täysillä omia päättömiä välispiikkejään!

Kokonaisuudessaan yhtye antoi huikean kuvan itsestään. Biisit nyt olivat mitä olivat, mutta esiintymisen viihdearvo oli täysi kymmenen. Bassoa soittanut kaveri oli ilmetty erään apulaiskaupunginjohtajan avustajan kaksoisolento. Eron teki lähinnä pukeutuminen, sillä nuori mies piti ylpeänä ennen keikkaa päällään omaa bändiä mainostavaa "I Love Anal" –paitaa, joka siten erosi hieman kaupunginkanslian pukeutumistyylistä. Kokonaisuutena bändi tuntui joukolta tarkkailuluokan poikia, joilla kaikilla on joko ADHD tai v…tunmoinen krapula, kuten toinen kitaristi selitti kaverilleen ennen keikkaa. Rock!

Mieleen tuli oma poika, ja kysymys siitä, minkälainen hulttio hän on vajaan viidentoista tai parinkymmenen vuoden päästä? Onko hän yksi niistä Aino Kontulan loistavassa kirjassaan "Rexi on homo ja opettajat hullui" kuvailemista "yhdeksännen luokan huonosti käyttäytyvistä miehistä"? Rämpyttääkö hän kitaraa samalla energisellä tavalla, millä nyt paukuttaa lapiolla hiekkakakkuja hajalle, ja hokee nauraen "tvittu, tvittu, tvittu"?

Aino Kontulaa lainaten: "Joka syksy laaditaan opettajankokouksen valtavan yhteishengen nostattamana uusia sääntöjä. Joskus innostutaan todella, ja silloin päätetään lopettaa peruskoulun käyttökelpoisin sana iankaikkisesti. Mutta vittu on ikuinen."

Ja meidän perheen tapauksessa lähes ensimmäinen. Amen.