Tässä on taas illat rientäneet joko töissä tai niin täysipainoisesta vanhemmuudesta nauttien, ettei kirjoittamiselle ole yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Pahoitteluni kaikille kolmelle blogiani seuraavalle.

Kirjoittamisen sijasta ajatukset ovat pyörineet pienissä havainnoissa, joita olen osin vanhemmuuden myötä saanut tehdä. Olen muun muassa tällä viikolla saanut selville sellaisenkin tosiasian, että pieni ihminen voi nuhan jälkimainingeissa pikku asiasta hermostuessaan huutaa niin lujaa ja kauan, että lopulta oksentaa limaa. Eikä siitä huolimatta lopeta huutamista. Tekee autoilusta vähemmän miellyttävän kokemuksen.

 

Tämä teksti toimikoon samalla dokumenttina jälkikasvulle, joka reilun kymmenen vuoden päästä haistattelee, huutaa ja oksentaa väittäen kirkkain silmin, että "Sä et ole äijä tehnyt ikinä mitään mun eteen!"

Päivän epistola kumpuaa kuitenkin muusta tunteesta kuin aina sydänalaa hallitsevasta vanhemmuuden ilosta. Puhumme tänään jalkapallosta ja laadusta.

 

Olin viime sunnuntaina pojan kanssa ulkoilemassa Kupittaalla jalkapallokenttien tuntumassa. Jäimme hetkeksi aikaa seuraamaan tekonurmella pelattavaa mimmifutista, sekä kentän laidalla lönköttelevää TPS:n edustusjoukkuetta.

Siirryin ympäröivästä hyisestä viimasta huolimatta mielessäni Roomaan, ja kaupungin toisen ylpeyden, AS Roman harjoituksiin. Miten moni roomatar malttaisi keskittyä pallon pelaamiseen mikäli kentän laidalla hölkkäisi romanistojen jumala, kapteeni ja kenturio, Francesco Totti joukkuetovereineen? Miten moni roomalaistyttö ylipäätään pelaa jalkapalloa? Tekonurmella pelaavien nuorten naisten huomiota eivät TPS:n samirähmöset ja mikkopaatelaiset juuri saaneet.

 

Kateuden vihreä peikkoVäistyessäni Patrikin ja rattaiden kanssa edustuksen edestä en voinut välttyä ajatukselta miten nuoria nämä pojat olivatkaan. Heidän liukastellessaan lenkkareissaan Kupittaan parkkipaikan poikki pukuhuoneille, oli siitä glamour kaukana. Kateuden vihreän peikon (kuvassa) ei tällä kertaa tarvinnut nostaa rumaa päätään.

Tottenhamin Teemu Tainio kurvasi muutama kuukausi sitten Urheiluruudun haastattelun lopuksi kohti kotiaan komealla sporttibemarilla. Kupittaan parkkipaikalla oli pieniä ja muutaman vuoden vanhoja Opeleita, Fordeja, Volkkareita ja Mazdoja. Ainoa edes hieman silmiinpistävämpi auto oli hopeanharmaa Mercedes Benz SLK 200, joka sekin luultavasti herättää kateutta jonkun muun kuin pelaajarinkiin kuuluvan autona.

 

Menin samana iltana taas kerran Pikku-Torreen katsomaan Tottenhamin tuhlaajapoikien ottelua Manchesterin miljonäärejä vastaan. Pelaajat ovat suurin piirtein saman ikäisiä, mutta ympäristö on tyystin toinen Britannian lähes yhtä hyytävästä talvesta huolimatta. MB SLK 200 saattaisi aiheuttaa näiden pelimiesten keskuudessa lähinnä naurunpyrskähdyksiä, sillä vanhalla kuplavolkkarilla harjoituksiin kulkenut Jürgen Klinsmann alkaa olla Lontoossakin pelkkä muisto vain, Manchesterista velikullista puhumattakaan. Kateuteen saattaisi olla aihettakin näiden poikien ansiotasoa tarkasteltaessa.

Jos oli pelaajien menopeleissä eroja, oli sitä myös viihteen laadussa. Veikkaus- ja Valioliiga painivat täsmälleen samalla tavalla samassa sarjassa mitä Kupittaan parkkipaikalla näkemäni vuosimallin 1991 VW Golf, ja Unitedin harjoituskentän kupeesta bongattava tuore Ferrarin herkkupala. Molemmilla pääsee paikasta toiseen, mutta nautinto syntyy tyystin eri asioista. Ferrarin kyydissä itse matka on nautinto, Golfin kohdalla huokaisee helpotuksesta kun matka on ohi.

 

Avaan nyt vertausta kaikille niille jenkkisarjojen myötä päättelykykynsä ja mielikuvituksensa menettäneille. Toisin sanoen, kyllä Veikkausliigan pelissä voi kaverin kanssa seurustelemassa käydä, mutta Valioliigaa sen sijaan jaksaa tuijottaa yksin ja lumoutuneena keskellä talvea, jopa suomalaisesta ravintolasta käsin.

Harvemmin olen lähtenyt TPS:n, saati Interin, pelistä yhtä hyvällä tuulella mitä sunnuntai-iltana Pikku-Torresta Man Utd:n peitottua Tottenhamin vieraissa 0-4. Veikkausliigaa katsoessa on liian usein huomio kiinnittynyt kenttätapahtumien sijasta kelloon, ja vielä "lusittavana" olevan ajan laskemiseen. Tämä siitä huolimatta, että suomalainen sydämeni sykkii yhä TPS:n mustavalkoraidalliselle paidalle.

 

Laatu ratkaisee. Niin jalkapallossa kuin kolumneissakin.