Urheilu ja vapaa-aikaOpettajalla tai valmentajalla ei saa olla silmätikkuja. Kannattajan mielenterveydelle sellaisen löytäminen on jopa suotavaa.

Jalkapalloseuran kannattamisen hieno puoli on siinä, että kentän reunalla voi purkaa omia turhaumiaan. Töissä täytyy pitää yllä asiallista ja fiksua työminää. Esimiehelle ei voi äyskiä, vaikka kuinka tekisi mieli. Kodin perherauhalle ja lasten kasvamisellekaan ei tee hyvää, mikäli huutaa koko ajan kuin hinaaja.

Onneksi on jalkapallo. Itse palloa potkiessa voi tietysti möykätä pelikavereille kun syöttö ei napsahda suoraan jalkaan, mutta harvemmin siihen on varaa. Ei näet napsu omatkaan syötöt Xavin lailla omille.

Kentän laidalla voi sen sijaan antaa palaa sen mitä oma häpy kärsii. Riippumatta siitä onko vieruskaveri dosentti vai desantti, voi katsomossa jokainen taantua samalla tavalla. ”Jumalauta! Tule pois kentältä, siellä on peli!”

Jokaisella on omat suosikkinsa. Kirjoitin aiemmin ns. kulttipelaajista, jotka nousevat kannattajien keskuudessa erityisen pidettyyn asemaan. Heistä lisää alla olevan linkin kautta.

Jos joukkueesta löytyy jin, löytyy sieltä myös jang. Toisiaan täydentävät, vastakkaiset perusvoimat. Toisin sanoen, kaiken anteeksi saavan kulttipelaajan vastapaino. Silmätikku.

Monella on tämä syntipukkinsa, joka ei kerta kaikkiaan osaa tehdä mitään oikein. Aina objektiivinen ystäväni Karhuherra lanseerasi jopa erään jääkiekkoilijan nimestä luodun verbin paukkustella, kun joku kaukalosankari mökeltää toistuvasti.

Itse huokailin aikanaan erään ylvästä yhdeksikköä kantaneen kärkimiehen suorituksia, joka ei kerta kaikkiaan tuntunut saavan palloa maaliin. Jätetään jo peliuransa päättäneen miehen nimi häveliäästi mainitsematta, sillä uusia silmätikkuja on ollut viime aikoina tarpeeksi tarjolla.

Mielialapelaajat ovat aina olleet minulle punainen vaate. Manchester Unitedin Dimitar Berbatov olisi helpompi hyväksyä, mikäli alati veltto hyökkääjä edes latoisi säännöllisesti maaleja. Pelkkä kentällä käsiä levittelevä miljonääri on vastenmielinen näky.

Suomessa palkkataso on eri mitä Valioliigan sankareilla, mutta täälläkään en jaksa mustavalkoista raitapaitaa kantavia pelaajia, jotka eivät yritä tosissaan.

Tepsissä pelasi pari kautta takaperin ranskalainen jätti, jonka tekniikka hiveli silmiä. Kaverin kosketus palloon oli veikkausliigatasoon nähden poikkeuksellisen pehmeä. Valitettavasti parimetrinen korsto oli muutoinkin pehmeä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Jos 30 senttiä lyhyempi ja 40 kiloa kevyempi kaveri tuuppaa sinut vaivatta pallosta irti, puuttuu huipulla tarvittavaa kovuutta. Mikäli Citymarketista ostetut eväät koostuvat korillisesta Pätkiksiä, niin asenne ei kieli ammattimaisuudesta. Kokonaisuus ei toimi, vaikka pallo tottelisi miten hyvin.

Pelaaminen huvittaa vain kun on + 25 astetta mittarissa, aurinko paistaa (mutta ei häikäise silmiä) ja kaverien syötöt tulevat jalkaan ilman että tarvitsee ottaa rasittavia juoksuaskeleita. Saanen esitellä: tyylipuhdas mielialapelaaja. ”Merde!”

En ole vielä valinnut tulevan kauden silmätikkuani. Pahimmat kiihkon kohteet, kuten edellä mainitut hyökkääjät sekä pari kautta sitten kapteeninauhaakin kantanut pitkänhuiskea toppari, ovat menneiden talvien lumia.

Tänä talvena lunta on tullut paljon. Ennakoiko se silmätikkurikasta kesää?

Linkit:
Kulttipelaaja