Stereoissa soiTeksti ei käsittele parisuhdeasioita tai työeläkepolitiikkaa.

Yhtä suurille stadioneille breikkaavaa kohtaan on kymmeniä ikuisia kellaribändejä. En viittaa breikkaamisella sitä kadunpinnassa kieppumista, vaan kuuluisuuteen astumista. Klubin lavan sijasta stadionkonserttisarjaan siirtymistä.

Hesarin musiikkitoimittaja, ja yksi maamme suurista alan mielipidevaikuttajista, Ilkka Mattila totesi Sweatmaster-yhtyeen toisen albumin ilmestymisen aikoihin, että on huutava vääryys, mikäli yhtye ei levyn myötä astele kohti suuruutta. Tai ainakin muistaakseni viesti oli jotakuinkin tuo.

Kirjoituksesta on aikaa noin kuusi vuotta. Sweatmasterin yksinkertaista nerokkuutta ei huomattu tai ymmärretty samalla tapaa mitä sunnuntaina Kalasatamassa konsertoineen terapiabändinä aloittaneen Foo Fightersin tapauksessa. Jälkimmäisestä lisää myöhemmin.

Sinkkujen lohkaiseminen on taitolaji, jonka merkitys korostuu aina vain. Olen ikuisesti jäänyt ihmettelemään sitä, miksi Mattilan kehumalta Tom Tom Bullet -albumilta julkaistiin ensimmäiseksi sinkuksi mielestäni albumin ylivoimaisesti heikoin raita Song With No Words. Loistavia singlejä kun olisi ollut tarjolla kymmenkunta, etunenässä Dirty Rabbit, Last Request, Alpha Male ja Evolution Never Came This Way. Ehkä joku kulttuuritoimittajan baskeria epäsäännöllisen säännöllisesti päähänsä sovitteleva voisi kysyä asiaa?


Dirty Rabbit - jonkun innostuneen bröm-bröm videoon upotettuna.

Joskus kyse ei ole singlen valitsemisen taidosta, vaan suurin piirtein kohtalosta. Maailmanjärjestys menisi sekaisin jos single julkaistaisiin, tai ainakin se voisi olla siihen hetkeen huonoa bisnestä. Sama asia?

Vähän vastaavasta oli kyse toisen turkulaisbändin The Crashin läpilyöntilevyksi kaavaillusta Wildlife -albumista. Sen promootion yhteydessä kun muuallakin maailmalla tapahtui yhtä sun toista.

Ranskankielen kanssa trendikkäästi flirttaillut ensisingle Lauren Caught My Eye soi taajaan niin Suomessa kuin muuallakin, ja pohjusti erinomaisesti seuraavan sinkun julkaisua. Suunnitelmissa oli läväyttää tiskiin hieman tanakampaa haara-asentoa ja nahkahousua tarjoileva rockkukkoilu nimeltä New York. Kenties se olisi laittanut lopullisesti muunkin maailman polvilleen kuten Fingerporin virkamiehet johtajansa edessä ikään?


New York - jonkun fanin kokoamana klassisena promokuvapotpurina.

Sitten rysähti. World Trade Centerin kaksoistornit romahtivat maan tasalle New Yorkissa. Alkoi suuri terroristijahti. Eurooppalaisen bändin nimeltä The Crash ei ollut viisasta lähteä mesoamaan sinkulla nimeltä New York. Tai näin ainakin levy-yhtiössä laskettiin. Sen sijaan ilmoille laskettiin toinen sinkku nimeltä Star. Ihan kiva, mutta ei sama asia. Ei tullut pojista kansainvälisiä poppitähtiä, vaan pikemminkin paikallisia suuruuksia.

Kehumani New York julkaistiin sekin ymmärtääkseni seuraavana vuonna singlenä, mutta sitten oli jo liian myöhäistä. Albumin viimeisenä sinkkuna julkaistu kappale ei enää saanut muuttuneessa maailmanpolitiikassa hurmioitunutta vastaanottoa ja soittoaikaa. Saati videota.

The Crash soitti Ruissalossa oman jäähyväiskonsertin kaksi vuotta sitten. Nyt myös Sweatmaster on pakkaamassa pillejä pussiin ja kantamassa kitaroita kaniin pysyväisluonteisesti.

Hikimestareita ehtii sentään vielä nähdä tämän kesän Ruisrockissa tai heinäkuun lopun Turun Indie-iltamissa. Oma sisäinen alfaurokseni vetää siellä vielä kerran jäniksen hatusta ja huutaa olevansa rokkia rakastava paholainen.