"Pain lies on the riverside", on Liven ensimmäisen levyn "Mental Jewelry" erinomainen aloitusraita. Tänään kivulla on toinen osoite, sillä koko Suomen kaikki lihaskipu on kohdistunut minun kehooni, karkeasti ottaen kainaloista alaspäin.

 

Eilen lauantaina järjestettiin Turun kaupungin sisäinen salibandyturnaus, johon olimme ilmeisesti pitkästä aikaa saaneet koottua keskushallinnolle oman joukkueen. Odotukset eivät olleet katossa, sillä pelaajamateriaali oli sitä luokkaa, ettei Jortikan Hannu olisi ottanut meitä valmennettavakseen isollakaan rahalla. Ensimmäisenä tavoitteena olikin saada ylipäätään joukkue kasaan, eikä tällä kertaa ollut toimitusjohtajaa jota osoittaa syyttävällä sormella.

 

Tavoite täyttyi, vaikka kaikilla meistä ei ollutkaan mailaa omasta takaa, ja käsitteet kuten pelaako itse "leftia" vai "rightia" olivat vieraita. Maila kuin maila, tuntuivat kokemattomammat ajattelevan.

Lahjattomat harjoittelevat, sanotaan. Meidän joukkueemme oli siis syystä pakko harjoitella pari kolme kertaa ennen turnausta. Treeneissä avautuivat myös joukkueenjohtaja/kapteeni Pakarisen silmät todellisuudelle. Tämän joukkueen mahdollisuus piilisi apinanraivolla yrittämisessä ja hyvässä joukkuehengessä. Lahjamme lienevät muissa lajeissa ja töissä.

 

Valitettavasti raivoisa harjoittelu aiheutti myös viimeisen viikon aikana peräti kolme poisjääntiä / loukkaantumista. Toinen ja kolmas tavoite olikin päästä pelaamaan turnaus ilman loukkaantumisia, ja päästä alkulohkosta jos ei jatkoon, niin ainakin kotiin ilman kahta murskatappiota. Molemmat myös näistä tavoitteista täyttyivät.

Ensimmäinen peli oli edellisen vuoden mestareita vastaan, jotka tulivat alussa päälle kuin se tunnettu yleinen syyttäjä. Maalivahtimme Jaska pelasi täydellisen unelmaottelun päästämättä maaliakaan. Olimme kahteen pekkaan käyneet läpi syvällistä pelianalyysiä, ja tulleet siihen tulokseen, että jos hän ei päästä yhtään maalia, emme voi hävitä. Valitettavasti voitto vaatisi ainakin yhden maalin tekemistä, mikä muodostuikin meille ensimmäisessä ottelussa mahdottomaksi.

 

Jo ensimmäisen 20 minuuttia kestäneen ottelun jälkeen oli selvää, että sunnuntai tulisi olemaan tuskien sävyttämä taival. Kaikille tiedoksi, että olkapään luksaation jälkeinen lähes kolmen kuukauden täydellinen liikuntatauko ei ole paras mahdollinen tapa valmistautua salibandyturnaukseen.

Taistelimme myös toisessa alkueräottelussa tasapelin, ja pääsimme pronssiotteluun. Siinä peliaika oli nostettu puoleen tuntiin, mikä näkyi otteissa ja tuntui kintereissä. Käkättimeen tuli selkein sävelin, mutta tunnelma oli kaikesta huolimatta katossa. Olo oli väsynyt mutta onnellinen, kuten kliseisesti voi todeta.

 

Joukkueemme palkittiinkin parasta yhteishenkeä esittäneenä ja eniten yritystä osoittaneena komealla "Tsemppari"-pokaalilla. Jengimme tietotekniikan palvelukeskuksen jäsenet tosin totesivat heidän palkintohyllynsä notkuvan nimenomaan näistä lohdutuspalkinnoista, voittopokaalit eivät olleet ennenkään päätyneet heidän kaappeihinsa pölyttymään.

Tahtoa ja taistelumielialaa vaadittiin myös sunnuntaina yrittäessäni nousta sängystä ylös. Herkulesmaiset reidet minulta puuttuvat, mutta tuska jaloissa oli sitä luokkaa, että maitohappojen kyllästämää lihasmassaa olisi luullut olevan paljon enemmän. Valitettavasti kipu, itku ja hammastenkiristys ei rajoittunut ainoastaan etu- ja takareisiin, vaan tulin äkillisen tietoiseksi myös takapuoleni olemattomista lihaksista (Gluteus maximus). En edes tiennyt omaavani selässä ja kyljissä sellaisia lihaksia, jotka äkäisesti ilmoittivat olemassaolostaan.

 

Jokainen joka on kokenut joskus kunnon krapulan, tietää tunteen, kun vannoo pyhästi itselleen, ettei enää koskaan tule koskemaan pulloon. Tänään porraskäytävämme rappusia alas lyllertäessäni olo oli hieman samanlainen salibandyn pelaamisen suhteen. "Ei enää koskaan. Ei kuuna kullan valkeana".