Pohdinta ja pähkintäParisuhde ja perheKari Tapani Peltoniemi 1.5.1950–3.1.2011

Lähes päivälleen kaksi vuotta sitten menetin isäni. Nyt oli vuorossa mies, joka oli minulle kuin isä viimeiset reilut 14 vuotta. Vaimoni isä. Poikieni Paappa. Appiukkoni, joka menehtyi lyhyen sairauden jälkeen.

Rakas vaimoni lohdutti sanoen, ettei Kari pelännyt kuoleman lähestymistä. Omien tyttärien ja puolison elämä tuntui olevan järjestyksessä. Eniten hän suri sitä, ettei saisi nähdä lastenlastensa kasvamista, kehittymistä ja varttumista. Tutustua pieniin persooniin. Tämä saa palan nousemaan kurkkuun ja kyyneleet tulvimaan silmiin.

Kukaan ei ole sanonut elämän olevan reilua. Esikoisepelimme täytti juuri kuusi vuotta. Hänelle jää jonkinlainen muistijälki Paapasta, mutta Pikkukakkosemme ei tule muistamaan häntä kuin valokuvista. Molemmat pojat joutuvat kasvamaan ilman isoisiään.

Kukin meistä suhtautuu läheisen menettämiseen eri tavoin. Kuusivuotiaamme puki perheemme arkea lähellä olleen Paapan vakavan sairastumisen omalla tavallaan traagisen osuvasti sanoiksi. ”Nyt minä en voi enää viedä Paapalle pakastimesta Ville Vallaton -jäätelöä”.

Karin poismeno koskettaa perhettämme ja arkeamme rajulla kädellä. Mummin ja Paapan koti oli paikka, jossa kävimme usein. Siellä meillä kaikilla oli hyvä ja turvallinen olla.

Pelkään, että myös tuo tunne on menetetty. Ei ole enää miestä, joka tekee ”mun suosikkiruokaani, Paapan herkullista lihakastiketta”, kuten esikoisemme asian ilmaisi.

Kari oli aina valmis auttamaan. Ilman hänen korvaamatonta apuaan olisi jäänyt ensiasunnon remontoinnit tekemättä, kalusteet asentamatta ja moni miesten maailmaan kuuluva niksi oppimatta.

Appiukkoni oli älykäs mies. Viimeiset viikot olivat meille kaikille raskaita kun aina ennen niin skarppi ja asioista laajasti kiinnostunut mies tuntui hiipuvan pois. Liukuvan hiljaisuuteen ja passiivisuuteen. Sairauden murtaessa miehen ja mielen.

Olimme Karin kanssa erilaisia. Kari oli klassinen mies, minä jotain muuta. Meillä meni pidempi aika oppia tuntemaan toisiamme. Uskon ja toivon saavuttaneeni vuosien mittaan Karin luottamuksen, etten ole hampuusi, joka vie hänen tyttärensä mieron tielle.

Ehkä eräs suurimmista luottamuksenosoituksista oli reilut pari vuotta sitten Iniön mökin terassilla illan pimeydessä lausuttu toive tehdä hänelle ja Pirjolle toinen lapsenlapsi. Viisas neuvo, josta en koskaan tajunnut kiittää.

Olen kovin pahoillani, ettet ehtinyt elämään kanssamme tämän pidempään.

Lepää rauhassa Kari.