Pitäisi kai hehkuttaa Manchester Unitedin lähes täydellistä kautta. Valioliigamestaruus ja Mestareiden liigan voitto. Fiilis on kieltämättä punaisten paholaisten fanina katossa.

Minun pitäisi kaiketi myös lähestulkoon inhota oligarkki-Chelseaa. En inhoa, enkä vihaa. Päällimmäinen tunne on sääli.

Manchester United valloitti myöhään eilen illalla yhdeksän vuoden tauon jälkeen Mestareiden liigan voittamalla finaalissa Chelsean vasta rangaistupotkukilpailun jälkeen. Bluesin pelaajien kollektiivinen suru ja pettymys oli käsin kosketeltavaa. John Terry, joukkueen karismaattinen kapteeni, vuodatti kentällä katkeria kyyneleitä epäonnistuttuaan omassa rangaistuspotkussaan. Mieleen nousi myös saarivaltakunnan yleisen sylkykupin, valmentaja Avram Grantin, todennäköinen kohtalo.

Itseään nimellä The Special One tituleerannut Jose Mourinho ei koskaan pystynyt johdattamaan Chelseaa Mestareiden liigan loppuotteluun. Avram Grant onnistui siinä heti ensi yrittämällä. Finaalissa tappio tuli arpaa vastaavalla rangaistuspotkukisalla. Maailman kovatasoisimmaksi sarjaksi nostetussa Valioliigassa mestaruus jäi vain kahden pisteen päähän. Molemmat saavutuksia, joista monessa suurseurassa oltaisiin valmiita palkitsemaan valmentaja pitkällä sopimuksella ja muhkealla palkankorotuksella.

Sen sijaan miestä pidetään surkeana häviäjänä. Karismattomana seinäkukkasena, jonka media, fanit ja "asiantuntijat" eivät katso kelpaavan harjaamaan edes Mourinhon legendaarista villakangastakkia.

"I´m the Ordinary One", totesi Grant ottaessaan viime syksynä vastaan vastuuvalmentajan tehtävän. Chelsean kausi oli kaikkea muuta kuin tavanomainen. Menestyksestä huolimatta Grantin kohtalo lienee kuitenkin se tavallinen. Potkut.