Stereoissa soiAina välillä suuruutta ei huomaa tässä hetkessä. Joskus nerokkuuden havaitsemiseen menee useampi vuosi. Tai sitten olen vain hidas?

Guns N´ Roses: Mr Brownstone

Muistan elävästi juhannuksen 80-luvun lopulla jossain Itä-Suomen mökkikylässä. Itse en vielä tuolloin ymmärtänyt juuri ilmestyneen Guns N´ Rosesin debyyttilevyn Appetite for Destructionin nerokkuutta. Sittemmin löysin levyn hienouden.

Samassa mökkikylässä juhannustaan lusi minua muutama vuosi vanhempi tyttö. Hän oli selvästi ymmärtänyt bändin suuruuden. Tai sitten hän oli ihastunut tiukkoja nahkapöksyjä käyttäneeseen Slashiin. Joka tapauksessa tytöllä oli koko jussin päällään farkkutakki, jonka selässä komeili valtava Guns N´ Roses -selkälippu. En voinut ymmärtää.

Edellä mainittu levy kuuluu kiistatta hard rockin aateliin pitää bändistä tai ei. Levy huokuu sellaista nuorten miesten aggressiota ja vimmaa, joka on vilpittömyydessään aina hienoa. Tällä kertaa kiukku oli kanavoitunut luovalla ja rakentavalla tavalla puhelinkoppien potkimisen sijaan. Kyllä, silloin joskus sotien jälkeen oli puhelinkoppeja. Vain jupeilla oli tiiliskiven kokoiset ja painoiset kännykät.

En tiedä onko vihaisten nuorten miesten elämä ollut huumeiden sävyttämää, mutta kaikkien albumin tuottamien hittien seasta itselleni rakkain biisi on jo nimensäkin perusteella heroiinista kertova Mr Brownstone.

Kappale alkaa jykevillä rummuilla ja kitaran kiusaamisella, kunnes loistelias riffi nykäisee basson mukaansa. Mukaan hyppysellinen yleensä niin ärsyttävää Axl Rosen määkinää, ja oiva keitto on valmis.

Parempi sitä on tanssia tämän rytmin tahtiin kuin pahamaineisen herra Ruskeakiven.