Muu urheilu”Hyvää huomenta, maailmanmestarit!”

”Hyvää huomenta, herra alikersantti!”


Näillä sanoilla alkoi eräs viikko armeijan harmaissa kuusitoista vuotta sitten. Koska en ole koskaan ollut lätkäjätkä henkeen ja vereen, niin en oikein ymmärtänyt lamassa rypeneen kansan menestymättömyyden traumaa ja sen purkautumista nuoren alikeisarin huudatuksessa.

Nyt kun sosiaalinen media pirskahtelee ja roiskuu skumppapullon lailla kommentteja Leijonien peleistä ja monesta muusta, niin on helpompi yrittää ymmärtää menestysjanoisen kansan tuskaa.



Ennen vuotta ´95 jääkiekosta intoileva penkkiurheilukansa oli saanut olla kuivin suin siitä saakka kun kansainvälisiä pelejä oli pelattu. Joskus voitto oli ollut lähellä, ja hätäisimmät olivat ehtineet nuolaista ennen kuin mitään oli tipahtanut. ”Hopea ei ole häpeä”, yritti joku mutista, kunnes vaikeni sepporätymäisten perkeleiden alle.

Jääkiekon ystäviä eivät juuri lohduttaneet kepin heitossa saavutetut satunnaiset arvokisamitalit. Yksittäiseen urheilijaan samaistuminen ei onnistu samalla tavalla mitä joukkueeseen, jonka jäseneksi itsensä voi kuvitella leijonapaita ja viikinkikypärä päässä. Pienessä punssissa.

Sitten koitti vuoden 1995 kevät. Finaalivastustajana kisojen isäntä, rakas länsinaapuri. Vuosisatoja kansaa alistanut isoveli. Sivistynyt, kulturelli ja varakas, kadehdinnan kohde. Seksuaalisesti arveluttava hurri.

Suomen joukkueessa lauma nuorta voimaa. Tupu, Hupu ja Lupu. Kapteenina varttuneempi Putte Possu. Oli meidän vuoro olla Hannu Hanhi, ja ruotsalaisille jäi kerrankin Aku Ankan epäonninen häviäjän rooli. "Nyt huudetaan", kailotti tapahtuman sinivalkoiseksi ääneksi meritoima selostaja. ”Vii aar tö tsäämppiööns, mai freend!” hoilattiin torilla. Maailma oli avoin, ja Jumala siihen uskoville suomalainen. Viihteen jumalan nimi oli Jarmo Myllys (EDIT: Jukka Tammi).

Ja sitten. Pitkä odotus. Ei tullut mestaruuden pikauusintaa. Tuli kunniakkaita pronssimitaleja, joista pelaamista mm. pohjoisamerikkalaiset eivät ymmärrä lainkaan. Ei alkanut sinivalkoinen voittoputki. Mahdollisuuksia oli, mutta kerta toisensa jälkeen kultamitalit ripustettiin toisen joukkueen pelaajien kaulaan.

Kuusitoista vuotta. Uusi mahdollisuus. Vastassa taas rakas Ruotsi. Omissa riveissä nuorta, ennakkoluulotonta voimaa. Salibandykulttuurista ammentanut sukupolvi. Mikael "Ilmaveivi" Granlund. Kapteenina Hupun pikkuveli, joka oli edellisen mestaruuden aikana 12-vuotias.

Joko nyt olisi aika?