TPSFutisAjan sanotaan olevan suhteellinen käsite. Ainakin sillä on suhteellinen historia brittiläisen fyysikon mukaan. Kansan muistin puolestaan sanotaan olevan lyhyt. Tunnustan syyllisyyteni kansalaisena.

Luin vuoden takaista Urheilulehteä, jossa kehuttiin TPS:n löytäneen oman identiteettinsä. Menemättä sen tarkemmin identiteetin käsitteeseen, jäin pohtimaan vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ajatusmaailmassa.

Päävalmentaja Marko Rajamäki oli vuosi sitten debyyttivalmentaja, joka makseli oppirahojaan. Nyt Rapa on monissa mielissä monissa liemissä marinoitu mustavalkoraitaisten vakiintunut valmentaja. Mies, johon luotetaan koko lailla laajasti, ja jonka uskotaan tuntevan myös seuran tulevat talentit. Toki aina löytyy myös yksittäisiä päävalmentajan päätä vadille vaativia, mutta se tilanne jatkuu niin kauan kuin seuralla on enemmän kuin kymmenen kannattajaa.

Vuoden vanhassa lehtijutussa muisteltiin mm. edelliskaudella loistaneita Kasper Hämäläistä ja Wayne Brownia. Itselle kyseiset pelaajat tuntuvat jo etäisiltä. Pikku-Torren seinällä komeileva vanha pelipaita muistuttaa yhä ”Väinöstä”, mutta muutoin englantilaisromanssi on jo väljähtänyt kuten liian kauan tuopissa seissyt siideri. ”Kappekin” on nykyään tutumman näköinen Suomen maajoukkuepaita yllään.

Lehtijuttu nosti esiin uusina airueina mm. Riskin veljekset. Yesterday´s news, ajattelen. Mitä ilmeisimmin jalkapalloilevassa maailmassa piisaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuten paremmassakin huvipuistossa ikään, sillä Riku on ehtinyt alle vuodentakaisen jutun jälkeen siirtyä Tepsistä Puolaan, ja sieltä ruotsinmaalle palloa potkimaan. Roope puolestaan on taas takaisin Turussa Cesenan omistamana lainamiehenä, tuntuen tutulta ja kokeneelta kärjeltä.

Vuosi sitten, tai oikeastaan ainoastaan puoli vuotta sitten Jere Uronen oli itselle tuntematon suuruus. Nyt katsomoon näyttää omituiselta, mikäli numero 15 ei dominoi peliä vasemman laitapuolustajan paikalta. Ymmärrettävästi Urheilulehti ei myöskään osannut vinkata tällaisesta tulevaisuuden pelimannesta.

Selitän tätä unohtamista ja uusien asioiden omaksumista itselleni biologian maailman perusteluin.

Ihminen on hyvin sopeutuvainen eläin. Se on ollut yksi lajimme menestyksen salaisuuksista, vaikka ei toki ainoa. Niinpä minäkin olen ihmislajin edustajana sopeutunut nopeasti katsomaan uusien pelaajien edesottamuksia kentällä. Pitämättä sitä lainkaan erikoisena asiana.

Toisaalta, jokainen ihminen tarvitsee myös jotain pysyvää ja turvallista, johon ripustaa ja sijoittaa uudet kokemukset ja havaintonsa. Tässä tapauksessa pysyvä tekijä on seura, ja sen mustavalkoraitainen peliasu.

Kuten suuressa maailmassa, yksikään pelaaja ei ole, eikä saa olla, seuraa suurempi. Se täytyy muistaa, vaikka aikaa kuluisi enemmänkin kuin vuosi.