Pohdinta ja pähkintäFutis”Macho, macho man! I want to be a macho man!” – Village People

Zlatan Ibrahimovićin elämäkerta on poikkeuksellinen kirja. Aivan kuten henkilö, josta se kertoo. Harvemmin käteen osuu teosta, jota ei kiehtovuuttaan malta jättää kesken, mutta joka samalla provosoi lukijan lähes kiukkuun saakka.

Suuri kiitos kuuluu kirjoittaja David Lagercranzille, joka on ilmiselvästi tavoittanut Zlatanin äänen.  Vaatii myös poikkeuksellista persoonaa kirjoituttaa itsestään kaikkea muuta kuin imarteleva, osin kiusallisenkin totuudenmukainen, henkilökuva.

”Kuuntelen, en kuuntele. Se oli minun linjani.” Tämä Ibrahimovićin ajatus toistuu pitkin kirjan sivuja miehen siirtyessä suurseurasta toiseen, valmentajien vaihtuessa. Oma olo on ristiriitainen. Tuntuu kuin Zlatanin ajattelutapa tarkoittaisi oikeastaan samaa kuin ”yritän ymmärtää, en edes yritä ymmärtää”.

Ibrahimović on lähtöisin Malmön Rosengårdista, rumasti sanottuna köyhien ja kurjien maahanmuuttajien lähiöstä. Hänestä huokuu kaikki se toiseus, joka ei kuulu ruotsalaisen sosiaalidemokratian perinteeseen. Se toimii myös Zlatania eteenpäin ajavana voimana. Halu tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi.

Lapsuuden kotiolot eivät olleet hääppöiset henkisesti tai aineellisesti. Kirjassa kuvataan elävään tapaan, miten äiti paiskoi töitä siivoojana ja kasvatti siinä sivussa mukuloita kauhalla hakkaamalla. Toisaalla isä litki kalsarikännejä, soitti jugoslavialaista kansanmusiikkia ja seurasi sotauutisia. Perheen ainoa kommunikaatiotapa oli huutaminen.

Tämä kaikki näkyy ja kuuluu Ibrahimovićin ajattelutavassa vielä aikuisenakin. Ainoa arvostettava tapa johtaa tuntuu olevan autoritäärinen. Ibrahimović tuskin itse myöntäisi asiaa, mutta kirjaa lukiessa tulee olo, että hän hakee autoritäärisissä valmentajissa itselleen tuttua ja turvallista isähahmoa. Muunlainen johtamistapa on vieras, ja siten heikkoutta.

Rauhallinen ja keskusteleva ote, joka ei vastaa huutamiseen huutamisella tai kohtelee pelaajia muutoinkin kuin lapsina, on ”huonoa johtajuutta”, kuten Ibrahimović kuvailee Barcelonan silloista päävalmentajaa ”Pep” Guardiolaa. Tulosta Guardiola on seurassaan tehnyt, kuten Ibrahimović tunnustaa, mutta pisteiden yhdistäminen johtamistavan ja menestyksen välillä jää Zlatanilta tekemättä.

Ison miehen ego halajaa ihailua ja tunnustusta. Italiassa tähtijalkapalloilijat ovat Jumalasta seuraavia. Tämä sopii Zlatanin pirtaan, ja hän tunnustaa nauttivansa tilanteesta häpeämättömästi. Elämä on yhtä kicksien hakemista, niin pelikentällä kuin urheiluauton ratissa. Maltillisemmassa Barcelonassa hän ei kyennyt olemaan oma itsensä, uhoava ja näyttämisenhalua puhkuva lähiöpoika Rosengårdista. Italiassa lähestymistapa toimi.

Ibrahimović tunnustaa hakevansa voimaa vihasta ja revanssinhalusta, etten sanoisi jopa kostonhimosta. Ottelut kuvataan taistelutantereina, joissa on oltava vahva. Vahvuus tarkoittaa Zlataninn silmin peräänantamattomuutta, halua mennä omalla tyylillä läpi harmaan kiven. Joukkuepelissä siihen tarvitaan myös muita, joita Ibrahimović piiskaa niin verbaalisesti kuin fyysisestikin. Yhteenotot harjoituskentillä ovat arkipäivää.

Mainio esimerkki löytyy noin kymmenen vuoden takaa Ajaxista, jossa kahden nuoren kukkopojan, Ibrahimovićin ja Rafael van der Vaartin kesken oli käynnissä avoin sota. Zlatan tekee ottelussa NAC Bredaa vastaan Eurosportin katsojien myöhemmin vuoden maaliksi valitseman huikean yksilösuorituksen. Kamera tarkentaa katsomossa loukkaantuneena istuvaan van der Vaartiin, jonka tyrmistynyt ilme on näkemisen arvoinen (videon kohdassa 0:38).



Ibrahimović on kiistatta poikkeuksellinen jalkapalloilija. Ihmisenä hän ei tunnu olevan yhtä kehittynyt. Yksitoista vuotta vanhempi avopuoliso Helena näyttäytyy kirjassa enemmän tai vähemmän äitihahmona. Omaan isään suhde muuttui vasta kun Zlatan oli ammattilaisuuden kynnyksellä.

Ibrahimovićin korostunut kilpailuvietti on vienyt hänet voitosta voittoon vihreällä veralla, mutta miten käy muutaman vuoden päästä, kun peliura päättyy? Silloin vihaa ja kaunaisuutta voi olla vaikeampi kanavoida rakentavalla tavalla.

Mielenkiintoista olisikin kuulla miten Zlatanin pojat Maximilian ja Vincent kuvailevat isäänsä parinkymmenen vuoden päästä. Kuunteliko isä? Ymmärsikö isä?

Linkit:
Minä, Zlatan Ibrahimović