TPSMmmmm… messss… mestaruus…

Mestaruus. Saako sitä edes ajatella? Kannattajan taikausko on sitä luokkaa, että jo omien ajatusten pelkää välittyvän joukkueen kollektiiviseen tietoisuuteen.

”Aijai, nyt se Kole kuitenkin löysää otettaan, ja Räpy äityy yrittämään liian vaikeita ratkaisuja. Kestääkö poikien kasetti?”

Mestaruus on sana, jota ei uskalla sanoa ääneen heilauttamatta jalkapalloilevan maailman äärimmäisen herkkää tasapainoa. Kannattajan mielestä mestaruudella etukäteen herkuttelu tuo huonoa onnea ja pahaa karmaa oman joukkueen esityksiin. Sanan kirjoittaminen keskustelupalstalle on varma tapa mökeltää oman joukkueen mahdollisuudet.

”Älä helvetissä kirjoita mitään tuollaista. Joku juho siellä kuitenkin lukee näitäkin raapustuksia, ja alkaa elätellä mestaruustunnelmia ennen aikojaan.”

Mustavalkoraitaisen joukkueen juhlinta maamme mestareina muistuttaa kommunismin ajatuksesta; teoriassa mahdollista, ja ideana erittäin kaunis, mutta käytännössä mahdoton toteutua. 70-luvun rakeiset mustavalkoiset kuvat Timo Nummelinista tuulettamassa Tepsin paidassa saavat puolestaan epäilemään itänaapurissa harrastettua kuvamanipulaatiota.

Nyt Veikkausliigan kärjessä on kaksi turkulaisjoukkuetta. Inter piikkipaikalla ja TPS kakkosena. Kuulenko korvissani yhteiskuntarakenteiden murenevan äänen?

Ystäväni Sopupalloilija kysyi muutama päivä sitten minulta, onko kausi ollut menestys vai menetys jos joukkueet löytyvät sarjataulukosta kauden päätteeksi näiltä sijoilta, tässä järjestyksessä. Vaikea kysymys.

Lopulta taivun ajattelemaan jenkkiuimari Nathan Adrianin lailla. ”Et ole menestynyt olympiaurheilija Yhdysvalloissa, jos sinulla ei ole kultamitalia. Hopea tarkoittaa, että hävisit, ja pronssi on vain sijoittumista kolmanneksi”, kirjoittaa Veikkaajan toimittaja Joose Palonen Adrianin todenneen. Hopea ei ole häpeä, mutta mestaruudesta pelataan.

Kakkossija toisi toki paikan europeleihin ja olisi Tepsin paras sarjasijoitus moneen vuoteen. Mikäli voiton veisi tavalliseen tapaan ylivertaisella materiaalilla operoiva Klubi, voisi kauden todeta menneen omalta jengiltä yläkanttiin. Pahimman paikalliskilpailijan mestaruus mustavalkoraitaisten nenän edestä olisi kuitenkin merkittävästi kirvelevämpi haava sieluun. Sitä pettymystä ei pari euro-ottelua islantilaisia vastaan hyvittäisi millään muotoa.

Kannattajan mestaruudella etukäteen spekulointi on luonnollisesti turhempaa kuin veden kaivoon kantaminen. Se ei auta tavoitteen toteutumista millään muotoa. Hölmöläisen hommaa.

Toisaalta, kannattaja ammentaa voimansa idealismista ja katteettoman ruusuisista odotuksista. Sivuhuomautuksena todettakoon, että tuhkan ripottelu oman joukkueen päälle ja säkkiin pukeutuminen ovat nekin kannattajien ydinosaamisaluetta.

Mikään ei ole niin herkullista kuin kelpo asemissa mestaruuden ajatuksella hekumointi. Miltä mestaruus tuntuisi, ja minkälaisen täyttymyksen se toisi? Miten sitä pitäisi juhlistaa? Keiden kanssa huomaisi riekkuvansa baarissa kaulahuivi hikipannaksi sidottuna, kammottavaa kannatuslaulua ilmakitaralla soittaen?

Kaiken kaikkiaan kotimaisen jalkapallojoukkueen kannattaminen on viehättävällä tavalla höyrähtänyttä kapinaa. Siispä sallittakoon meille hullut mestaruusajatuksetkin.

Mmmmm… TPS… Suomen mestari vuosimallia 2012…