Jag borde skriva den här texten på svenska, men jag inte gör det. Varför, ska du fråga?

Jos suomalaisen sananlaskun mukaan puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa, niin kirjoittaminen lienee minun tapauksessani onnistuessaankin pronssipallille oikeuttavaa touhua. Ruotsiksi kirjoittamisella en sen sijaan hätyyttele edes pistesijoja.

Aloitin omat ruotsinopintoni ollessani yhdeksänvuotias. Kielivalinta ei ollut omani, vaan kaiketi lähinnä äitini päätös. Ruotsi napsahti A-kieleksi siksi, että äidin puoleisen suvun kanssa keskustellessa ruotsinkielen taito on hyvä hanskata jos meinaa saada ruokaa pöytään ilman suurempaa edunvalvontaa. Ilmankos en ole jutellut kummitätini kanssa useampaan vuoteen, ja olen ollut pienestä pitäen hoikka poika.

Lukion päättyessä oli takana siis kymmenen vuotta ruotsintunneilla käyntiä ja lähinnä pantomiimimäistä kommunikointia kummitädin kanssa. Sen jälkeen pakollinen parin opintoviikon ruotsinkurssi yliopistolla, ja siinä olivat minun ruotsinopintoni ennen tätä syksyä. Sain näet taas muutaman vuoden tauon jälkeen verestää niitä muistoja, joita ruotsin tankkaaminen on takaraivoon jättänyt.

Ilmoittauduin työnantajan maksamalle ruotsinkurssille, jonka oli määrä kehittää erityisesti suullisen ruotsin taitoa. Omalla kohdalla tavoitteena oli myös osallistua kokeeseen, joka onnistuessaan todistaisi kelpoisuuteni myös kaksikielisen kunnan viranhakuun.

On jännää, miten voimakkaina mieleeni palasivat lukioaikaiset mielikuvat ylioppilaskokeista marssiessani lauantai-aamuna luokkaan, jossa kielikoe pidettiin. Pulpetilla makaavat omat eväät, juotavapullo, teroitetut kynät ja kumi saivat aikaan flashbackin, joka palautti mieleen yli kymmenen vuoden takaisen tunnelman ja hienoisen jännityksen.

Kokeessa muistin tutulla tavalla tasan tarkkaan Jutan ruotsinvihosta lukemani sivun, jossa oli isolla otsikko "Passiivi", ja miten siinä oli juttua man-, s-, bli- ja vara-passiiveista. En vain millään pystynyt tarkentamaan katsettani pään sisällä, vaan teksti jäi raivostuttavan epätarkaksi kuten aina. Yksinkertaisesta kielioppitehtävästä tuli siis yhtäkkiä ylitsepääsemättömän vaikea. Sjutton också!

Luulen kokeen kuitenkin menneen jotakuinkin kohtuullisesti, ja jos tulos parin kuukauden odottamisen jälkeen onkin pettymys, niin ainakin yritin parhaani itse testissä. Tekstin ja kuullun ymmärtäminen, rakenne ja sanasto sekä oman puheen tuottaminen onnistuivat kaiketi juuri niin hyvin mitä ansaitsivatkin onnistua. Fatalisti äänessä?

Itse kurssilla käynti toi sekin mieleen tuttuja tunteita. Näköjään ikä ei juuri muuta ihmisiä, vaan ryhmädynamiikan eri roolit näkyvät nopeasti myös aikuisopiskelijoiden parissa. Pelle kaksikymmentä vuotta sitten on helposti pelle nytkin. Tosin keski-ikäistä miehen mölliä ei oikein jaksa katsella ja kuunnella heti torstaiaamun alkajaisiksi.

Välillä minun kävi sääliksi opettajaakin, jonka piti jo virkansa puolesta vastailla torvelon pöhköihin "kysymyksiin" ja vielä typerämpiin jänkkäämisiin. Sitä huomasi välillä narskuttelevansa omia hampaitaan, mutta silti jättävänsä sanomatta miestä ojentavaa kommenttia.

Jos eivät olleet opiskelun lieveilmiöt muuttuneet miksikään, niin sitä samaa vanhaa kauraa oli oma opiskelukin. Koetta edeltävänä iltana pää paukkui samaan tuttuun tapaan siihen kielioppisääntöjen ikihonkaan, johon niin monta kertaa aiemminkin on jälkiä jätetty. Eivätkä ne jäljet ole olleet rakkaudenosoituksien kaiverruksia.

Mieleen nousi väkisinkin muisto ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisesta, jolloin pari saksan kirjoitusta edeltävää iltaa tuli vietettyä yhdessä kaverin kanssa toisen ystävän isosiskon prepattavana. Viime hetken paniikilla oli vaikea korvata kahden ja puolen vuoden saksan opiskelun laiminlyöntiä. Tilanne muistutti erehdyttävästi Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, jossa veljekset ovat lukkarin opissa opetellen aakkosia. Enkä minä ollut siinä tilanteessa pieni Eero, joka oppi kaiken nopeasti, vaan pikemminkin isoveli Juhani, tai nimeni mukaisesti Juhaninpoika.

Muutoin hyödynsin nykyisessä ruotsinopiskelussani välineitä, joita ei aikanaan ollut saatavissa eli Kentin musiikkia ja FST:n tämän hetken parasta ohjelmaa eli "Hetimiten" (Ögönaböj) –keskusteluohjelmaa. Maanantai-iltaisin esitettävä talkshow onkin lähestulkoon parasta mitä televisio tällä hetkellä tarjoaa.

Studiossa jotakuinkin improvisoiden keskustelevat stand-up-koomikot Stan Saanila, Andre Wickström sekä ainakin aikanaan RadioMafialla äänessä ollut Heli Roiha sekä muuten vain leppoisa suomenruotsalainen Thomas Perret antavat minulle viikoittaisen ruotsinkielen kolmevarttisen, jonka aikana nauraessa vesi valuu silmistä ja vatsalihakset kramppaavat. Jag rekommenderar!

Eli jos ei muuta, niin olen oppinut suhtautumaan ruotsinkieleen positiivisemmin mitä aikanaan. En tässä kirjoituksessa puutu kielipoliittisiin kysymyksiin, kuten siihen miten kalliiksi Turullekin tulee kaksikielisen kaupungin leima, vaan kuittaan asian suomenruotsalaisien kadehdittavalla hyväntuulisuudella. Avaudun sitten perisuomalaiseen tapaan seuraavassa kolumnissani.