Urheilu ja vapaa-aika Brittiläiseen jalkapallofolkloreen kuuluvat kertomukset uskollisista faneista, jotka eivät ole missanneet ensimmäistäkään suosikkijoukkueensa peliä sitten lapsuudessa saadun uskonnollissävytteisen herätyksen. Räntäsateessa pelattu ottelu on avannut nuoren pojan silmät ja polttanut sydämeen seuralogon jäljen. Verikin on muuttunut suosikkijoukkueen paidan väriseksi.

Arkisessa sielunmyyntimaailmassa nämä nickhornbymäiset tarinat eivät voisi olla kauempana totuudesta. Vai olenko minä suomalaista menestyskansaa, ei urheilukansaa, edustava kyyninen märisijä? Halveksittava vain voittavaa joukkuetta kannattava glory hunter?

Mikko Kuronen viittasi menestyksen perässä juokseviin kannattajiin viime viikon Veikkaajan Middlesbroughta käsittelevässä jutussaan. Englannin rumimmaksikin tituleeratun kaupungin ylpeydellä on paljon ns. hyvän sään faneja. Rämpivän joukkueen kotiluolassa riittää tyhjiä penkkejä, ja tunnelma on valju. Ottelut kiinnostavat vain silloin kun peli kulkee.

Samassa lehdessä nostettiin esiin erinomaisella tavalla saksalaisen jalkapallokulttuurin vahvuus. Yleisöä riittää kaikkien seurojen stadioneille tungokseksi asti. Teutoonien maassa myös fanien asema suhteessa seuroihin on sellainen, josta kanaalin länsipuolella on jäljellä lähinnä uljaat tarinat. Saksalaisten rakastamat seurat ovat yhä kannattajien omaisuutta, eivätkä yksittäisen miljardöörin leikkikaluja ja oikkujen kohteita. Hoffenheimissa valtaa pitävä SAP-miljardööri on tietysti säännön vahvistava poikkeus ja eräänlainen ennakkotapaus.

Manchester Unitedin kannattajat olisi helppo leimata halveksittaviksi sopuleiksi, sillä menestys on seurannut seuraa viimeiset lähes parikymmentä vuotta. Punaisten paholaisten kannattaminen ei noin maailmanlaajuisesti ole kovin uniikkia. Sellaista turistikojua ei löydykään, josta ei saisi ostaa epävirallista ManU:n paitaa. ”This is an official bootleg, you know.”

Red Devils jyrää taas vakuuttavasti kohti uusia konfettisilpuntäyteisiä juhlia, mikä luonnollisesti lämmittää mieltä. Vitriineihin on jo raivattu tilaa seurajoukkueiden MM-pokaalille sekä Englannin liigacupin voittopystille, ja seura kilvoittelee vielä tosissaan Valioliigan, Mestareiden liigan ja FA Cupin voitoista.

Jos Liverpool oli viime vuonna Euroopan kulttuuripääkaupunki (European Capital of Culture), on Manchester ja Old Trafford tällä hetkellä European Capital of Trophies. Odotan voivani juhlia taas kauden päätteeksi kaikkien malesialaisten ”kannattajien” rinnalla.

Paikallinen TPS ei sen sijaan ole elinaikanani päässyt nostamaan pystiä liigamestaruuden merkiksi. Viimeisimmästä Suomen Cupin mestaruudestakin on vierähtänyt rippikouluikäisen verran aikaa eli 15 vuotta.

Vuoden 2011 Euroopan kulttuurikaupunki on jo muuttunut suomalaisen jalkapallon pääkaupungiksi. Inter toi molemmat palkinnot viime kauden päätteeksi Turkuun, joten nyt ei enää tarvita kuin hyvin suunniteltu ryöstöretki Hippoksentien sinimustien suuntaan.

Kiima mustavalkoraitaisten esityksiä kohtaan kasvaa koko ajan. Perjantaina on taas tarjolla yksi mahdollisuus osallistua brittiläiselle jalkapallokulttuurille vieraaseen hiljaiseen messuun kun TPS kohtaa Kupittaan tekonurmella RoPSin liigacupin ottelussa. Ei siis muuta kuin maaliskuiseen räntäsateeseen menestystä metsästämään.

Linkit:
How to become a Glory hunter (True football fans Malaysia-style) (englanniksi)