Parisuhde ja perheMM-kisojen välierässä Hollannin Giovanni van Bronckhorst laukoo pallon 30 metristä vastustamattomasti tolpan kautta takayläkulmaan.

Isä: ”Olipa upea laukaus ja hieno maali!”

Jälkikasvu: ”Mä lauon vielä paremmin, eikö vaan?”

Isä: ”Niin, et sä kyllä vielä ihan tuollaisia vetoja…

Jälkikasvu (yliväsyneenä, itkuun purskahtaen): ”Yyäää! Äiti” Kyllä mäkin osaan laukoa ja vielä paremmin kuin…”

Äiti: ”Mutta rakas, nuo televisiossa kentällä olevat pelaajat ovat ihan maailman parhaimpia…”

Jälkikasvu (aidosti hämmästyneenä): ”Enkö mä muka olekaan maailman paras?”

Niinpä. Viisivuotiaana terveellä itsetunnolla varustettu tenava tosiaan ajattelee olevansa maailman paras lähes kaikessa mitä vähääkään tekee. Ilmeisesti esikouluiässä tapahtuu muutos. Kuulemma tuona vuonna lapsilta heidän taidoistaan kysyttäessä he osaavat jo vähätellä itseään.

Jälkikasvu on menossa kesän päätteeksi esikouluun. Onko käynnissä siis pettymyksien ja oman rajallisuuden hahmottamisen kesä? Piirtyykö kesän 2010 jalkapallon MM-kisojen välierä Uruguay-Hollanti muistoihin otteluna, jolloin ajatus itsestä täydellisenä rusentui, kiitos muuttoruljanssista väsyneiden isän ja äidin? Syyllistynkö minä kyseiseen itsetunnon nakertamiseen jopa tiedostamattani?

Pikkukakkonen sen sijaan ei vielä tiedä tuon taivaallista itsetuntoon liittyvistä asioista. Epeli ei vielä osaa edes puhua, mutta jalkapallokannattaminen tuntuu tulleen äidinmaidon mukana.

Jälkikasvun ja itseni juhliessa Uruguayn Diego Forlanin laukomaa 1-1- tasoitusmaalia, pääsi suustamme hillitty huudahdus. Pikkukakkonen pötkötti samanaikaisesti sängyssä äidin rinnalla.

Olohuoneesta kiirineen tuuletuksen jälkeen Pikkukakkonen irrotti otteensa rinnasta, nosti toisen käden pystyyn, ja huusi vajaan 15 kuukauden kokemuksella kimakasti ”Jee!” Ja jatkoi sen jälkeen lungisti syömistä.

Kasvatus on alkanut, ja merkit lienevät lupaavia?