Pip-pip, pip-pip. Kännykkä piippaa. Tihrustan kelloa; 6:45. Urbaani kukko ei laula vielä moneen tuntiin, miksi siis minäkään?

Siitä asti kuin muistan, ovat aikaiset aamut olleet minulle yhtä tervanjuontia. Mitä ilmeisimmin en ole vielä yltänyt tarvittavaan ikään, jossa päivät alkavat aamuyöllä postinkantajan lehden kolahdusta odotellessa.

Ennen kouluikää sain nauttia perhepäivähoidosta, jonne minut kannettiin usein umpiunessa. Tätä ei parane kertoa myös aamu-uniselle jälkikasvulle, joka joutuu heräämään kanssamme joka arkiaamu. Hänelle minä kerron omista kokemuksistani tuttuun "isä hiihti kouluun kesät, talvet" -mentaliteetilla.

Kouluun meno toi mukanaan järkyttävät kahdeksan aamut, joita kertyi kahdentoista vuoden aikana enemmän mitä Kanervan lähettämiä tekstiviestejä. Ala-asteella asuin aivan koulun vieressä, mutta yläaste ja lukio toivat eteen työmatkaliikenteen ongelmat, eli bussiin ehtimisen ja pyörällä hiki päässä polkemisen. Ymmärsin myös mitä isäni tarkoitti, hänen katsoessaan minua aamuisin ja todeten "valuu kuin torpparin räkä".

Armeija-aika oli ymmärrettävästi ankeaa, sillä tornileirissä(kään) ei löytynyt ymmärrystä aamutoimia horroksessa taapertavan siilin tahtiin tekevälle. Omat piikikkäät kommenttini vallanmakuun päässeelle alikeisarille eivät tietenkään auttaneet asiaa. Puolustusvoimissa opituista taidoista tärkeimpiä oli varmasti milloin ja minne tahansa nukahtamisen taito. Oppimista edesauttoi krooninen väsymys.

Yliopistolla homma helpottui, sillä luennot alkoivat usein vasta kymmeneltä, akateemisen vartin lisällä. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin. Omasta puolestani ei ollut niin väliä vaikka päivä laitoksella venyikin iltaa kohden, kunhan tiedon portaita ei tarvinnut kavuta aamun pimeydessä, tuulen puhaltaessa luihin ja ytimiin. Opin myös kadehtimaan niitä onnekkaita, jotka tarvitsevat vuorokaudessa vain napoleonmaiset viisi tuntia unta.

Opiskeluaikana painettiin luonnollisesti myös kesätöitä, joista mieleeni on syöpynyt poikkeuksellisen syvälle eräs muistijälki. Olin myös aamu-unisen ystäväni kanssa samassa varastossa töissä. Minä raahauduin aina paikalle aamukuudeksi, ja ystäväni kello kahdeksaksi. Kesän Ruisrock-perjantaina meillä molemmilla oli tarve päästä lähtemään töistä ajoissa, joten herra Sopupalloilija oli neuvotellut itselleen samanlaisen aamuvuoron mitä minulla. Miehen oli määrä saapua yhtenä ainoana kesäaamuna kuudelta töihin, ja siitä huolimatta hän nukkui pommiin, lompsien varastolle silmiään hieroen kello kahdeksan nurkilla. Rehtinä ja reiluna pelimiehenä kyseinen herra jaksaa aina sopivassa tilanteessa myös muistuttaa minua tuosta yksipuolisesti hersyvän hauskasta aamusta.

Työelämään siirtyminen toi mukanaan ikuiset kahdeksan aamut. Aamu-uninen agnostikkokin on valmis kiittämään Luojaa (ja kansliapäällikköä) työaikaliukumasta, sillä muutoin aamut olisivat minulle vaikeuskertoimeltaan mahdottomia. Vanhemmuus ja siihen kuuluva päiväkotikeikaus on näet lisännyt aamuihin kierrettä, joka vetää uimahyppymestari Joona Puhakankin ilmeen totiseksi.

Viikonloppuna siirrytään taas kerran kesäaikaan, ja aamun tunnit vähenevät yhdellä. Hetken aikaa aamut ovat taas pimeämpiä, ja herääminen entistä vaikeampaa. Juuri kun luulin päässeeni voiton puolelle taistelussa varhaisten aamujen synkkiä voimia vastaan.

Onneksi päivät pitenevät koko ajan, ja pian alkaa pyöräilykeli. Kenties kännykän herätyskellon äänikin ärsyttää silloin hieman vähemmän.

P.S. Lupailin vuodenvaihteessa muutoksia Hornankattilalle. Leiskat vaihtuvat aina tuoreimman tekstin aihepiirin mukaan, ja nyt tarjolla on vuorovaikutteisuutta lisäävä äänestystyökalu. Kerro siis mielipiteesi!