Parisuhde ja perheMuu urheiluKarate Kid oli kova juttu 80-luvun puolivälissä. Nappulat heiluivat ala-asteen pihalla yhdellä jalalla seisten, kädet dramaattisesti sivulle ojennettuina. ”Kohta lähtee kurkipotku!” Kovimmat jätkät pyörähtelivät ja potkivat koulun seinää. Minä potkin palloa.

Oma esikoisepelini potki reilun vuoden palloa Turun Nappulaliigassa, mutta nyt laji on vaihtunut toisenlaiseen touhuamiseen. Jujutsu on kevään 2012 kuuminta hottia pihapiirimme seitsenvuotiaiden keskuudessa (n=2).

”Kato isä, mä teen maigerin!” kajahtaa tuulikaapissa kun palaan töistä. ”Haluaksä nähdä miten ukemi tehdään?” Pikkukakkonen katsoo isoveljensä vieressä silmät loistaen. Minä googlaan pyörähdysten perään mitä termit taas tarkoittivatkaan.

Yleensä veljekset äheltävät sohvalla keskenään ennen nukkumaanmenoa, kunnes ilta päättyy itkuun. Syy on onneksi usein minä, joka komennan nukkumaan, ei fyysinen loukkaantuminen. Henkisistä vammoista en ole ihan varma. Niitä pohditaan kolmenkymmenen vuoden päästä lanttumaakarin sohvalla.

Olin ajatellut, että isoveljeään ronskimpi Pikkukakkonen voisi pitää fyysisestä nuhjaamisesta. Enemmän isäänsä tulleen kontaktiaran esikoisepelin kohdalla yllätyin, kun hän innostui jujutsusta. Suurin vaikuttava tekijä oli varmasti naapurin poika. Kaverien vaikutus tekemisiin on suuri jo pienillä pojilla.

Olen ollut mielissäni lajivalinnasta. Siinä tulee hiki, se opettaa kehonhallintaa, kunnioitusta ja käytöstapoja. En yhtään ihmettele, että kamppailutaitoja on käytetty viime vuosisadalla Japanissa nuorison kasvattamisen välineinä. Aina se kioskilla syljeskelyn voittaa.

Eräs tuttu sanoi lapsia olevan kahta sorttia: kiusaajia ja kiusattuja. Hän sanoi pitävänsä parempana, että oma lapsi on ensin mainittua laatua. En tiennyt pitikö hän minua pilkkanaan vai puhuiko tosissaan, mutta lasten maailma on toki raaka. Ei liene siis pahitteeksi, että hädän tullen on tottunut lähikamppailuun ja osaa puolustaa itseään? Eihän sitä tiedä, milloin vastaan tulee tuttuni metodeilla kasvatettu korsto.

Omasta näkökulmasta eräs jujutsun hienous on siinä, etten ymmärrä kamppailulajeista tuon taivaallista. Tämä helpottaa suuresti sivusta seuraamista. Pallon potkimisesta jotain ymmärtävänä katsoin sitä sarveiskalvot verestäen. Jujutsun maailma on itselle uusi ja ihmeellinen, kuten pojallekin.

Minua ei voi kutsua senseiksi eli ohjaajaksi tai opettajaksi. Ainoa musta vyöni on puvun kanssa passaava nahkavyö. Ajattelin silti, että voisin omaksua Karate Kid -elokuvan Mr Miyagin muistettavimman ohjeen:

“Wax on, wax off. Wax on, wax off.”

Jujutsukaa harjoituksiin kuljettava auto kun likaantuu näin siitepölykautena niin nopeasti.