"On ilmoja pidellyt." Kuolematon tapa avata keskustelu vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen. Osa tarttuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen, osa sivuuttaa säälittävänä yrityksenä elävöittää tarpeetonta dialogia.

Takerrun omaan avaukseeni jatkamalla päivittelyä. Olen kesäihminen henkeen ja vereen. Syksyn, saati talven, tulo ei juuri sieluani soittele. Kylmät ja pimeät aamut lopettavat pyöräilykauteni pakottaen elämään bussiaikataulujen mukaan. Koukkaus päiväkodin kautta lisää aamutoimien vaikeuskerrointa kuten kierre Joonaksen uimahypyissä.

Tupakoimattoman on kelju seistä pysäkillä. Korsteenikeuhko voi aina sytyttää savukkeen jouduttaakseen bussin saapumista. Minulla ei ole tuota etua. Seison, kiroilen ja palelen ilman keinoa hoputtaa bussikuskia.

Bussilla liikkumisessa on kylmillä keleillä yksi pistämätön etu yksityisautoilijaan nähden. Skrapaamisen välttäminen. Kyseistä etua ei voi korostaa liikaa, sillä autonlasien raapiminen jäästä ja hyhmästä kuuluu sarjaan toimenpiteet, joita rehellisen miehen ei tulisi koskaan joutua tekemään.

Skrapaamisesta kuuluva ääni yhdistettynä kylmään ja pimeään aamuun on jotain, joka vetää ihoni sataprosenttisella varmuudella kananlihalle. Pelkkä ajatus saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. En valitettavasti edes liioittele.

Kananlihamittari on myös pettämätön hyvän musiikin merkki. Viime keskiviikkona mittari värähti kunnolla kohti kaakkoa. Olin Helsingin DDR-hallissa kuuntelemassa brittipumppu Musea. Silkkaa parhautta, vaikka istumapaikka olikin "näköalarajoitteinen".

Äänimaailmojen ruhtinas ja kitaravallien kruunaamaton kuningas Matthew Bellamy soitti kuusikielistään kuin riivattu, päällään räikeän punainen puku. Suosikkini Hysterian ensisointujen värisyttäessä tärykalvojani olin valmis marssimaan miestenpukimoon hankkimaan itselleni samanlaisen kostyymin. Moinen päällä olisi komeaa keikaroida pitkin työpaikan käytäviä. Asuste voisi tosin aikaansaada melko hysteerisiä reaktioita kollegoissa.

Olin laskeskellut voivani ehtiä paluumatkalla kello yhdentoista bussiin, mikäli kaikki menisi nappiin. Kävelin keikan päätyttyä rivakkaa "kalja-askellajia" kohti Oopperataloa, ja ehdin pysäkille noin 20 sekuntia ennen bussia. Ennakoimani tunnin odotus hyisessä Helsingissä vaihtui epäuskoinen hymy huulilla linja-autoon astumiseen. Kerran näinkin päin. Kuulin koko keikan ja ehdin vielä haluamaani bussiinkin.

Saavuttuani Turkuun noin klo 1.30 oli ilma kuulas ja kirkas. Taivas tuikki täynnä tähtiä, ja aukeava avaruus tuntui jatkuvan kauas äärettömyyteen. Oli syksyinen yö parhaasta päästä.

Piteli ilmoja. Ihoni oli kananlihalla, vaikka oli täysin äänetöntä.


Linkit:


Stereoissa soi: Muse (6.2.2004)