Futis
Ystäväni kirjoitti menettäneensä lajiniilon viattomuuden ja kyvyn innostua jääkiekosta kymmenkunta vuotta sitten siirryttyään media-alan ammattilaiseksi. Minun käy häntä hieman sääliksi.

Toinen ystäväni tiedusteli taannoin mikä siinä on, että aikuinen ihminen jaksaa intoilla suomalaisesta jalkapallosta? Eikö ero televisiosta nähtävään maailmanluokan futikseen ole silmiinpistävän räikeä?

Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen ei ole jalkapallomiehiä. Lasketaan siis ne kivet käsistä. Selitykseni on jotakuinkin seuraavanlainen:

Lapsenomainen kyky innostua jostain on asuntovelallisten aikuisten maailmassa kovinta mahdollista valuuttaa. Kun arki on pelkkää suorittamista pullollaan, on todella vapauttavaa löytää jotain, johon voi suhtautua jopa korostetun intohimoisesti.

En koe olevani kurjassa duunissa raatava työn orja. Pidän työstäni. Silti lapsiperheen arki yhdistettynä työelämän vaatimuksiin on ajoittain yhtälö, jonka ratkaisemiseen ei tunnu löytyvän valmista kaavaa. Tällöin tarvitaan todellisuuspakoa.

Korvien välisen kovalevyn nollaamiseen löytyy monia keinoja. Osa terveellisempiä ja rakentavampia kuin toiset. Alan kallistua EU-komission varapuheenjohtajan tarjoamaan reseptiin. Siihen ei sisälly kovinkaan kummoista riskirahastoa.

”Futis on minulle vapauden valtakunta. Puolitoistatuntisen vuoron aikana palaan kuusivuotiaan tasolle, nollaan pään, lataan akut ja olen valmis uusiin haasteisiin”, toteaa tänään 50 vuotta täyttänyt Olli Rehn Turun Sanomien syntymäpäiväsankarijutussa. Miehen ajatuksiin on helppo samaistua.

Jalkapallon pelaaminen on erinäisistä syistä jäänyt viimeisen parin vuoden aikana vähemmälle, mitä olisin halunnut. Niinpä sen tilalle on täytynyt löytää toinen akun laturi. Olen löytänyt sellaisen ystäväni avittamana omasta lapsuudesta.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!”

Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon.

Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

Kyllä, talvikausi on katsottu eurooppalaisia huippusarjoja televisiosta. Kyllä, maailman parhaiden pelaajien otteita on ilo katsoa. Mutta Messi ei pelaa Tepsissä, enkä minä ole katalaani joka asuu Barcelonassa.

Jalkapallo on parasta paikan päällä koettuna, joten turkulaisena luonnollisin vaihtoehto on seurata omaa joukkuetta. Pelaa Messi siinä tai ei.

Karhuherra tuskin kaipaa sääliäni missään muodossa. Hänen tilanteensa on vain erilainen. Jääkiekko oli alun perin harrastus, joka muuttui välillisesti työksi. Kuntahallinto ei ole koskaan ollut minun harrastukseni, ja jalkapallosta ei ammattia tullut, joten ehkä olen vain onnekkaampi?

Hän toivoo meidän muiden nauttivan, kun vielä voimme.

Olin näkeväni ulkona pilkahtavan varovaisesti vihertävän nurmenkaistaleen. Kohta se taas alkaa. Veikkausliigakausi. Lajiniilon viaton nautinto.

Linkit:
Elämän keväät (Jatkoaika.com)