Pohdinta ja pähkintäKalervo Juhani Pakarinen 7.7.1946 – 8.1.2009

Kolangiokarsinooma. Sanakin kuulostaa pahalta. Puhumattakaan siitä mitä se tekee ihmiselle levitessään haimaan, maksaan, munuaisiin ynnä muihin sisäelimiin. Tauti joka syö ihmisen nopeasti sisältä, kuihduttaen kivuliaasti olemattomiin.

Kolangiokarsinooma. Sappitiehyistä alkunsa saanut pahanlaatuinen kasvain, joka sijaitsee joko maksassa tai sen ulkopuolella. Lääketieteen yksiselitteisesti toteamana. Piste.

Virginia Woolf kirjoitti sisartaan tämän tyttärelle muistellessaan seuraavasti: "Kuolleesta tai yhä elävästä ihmisestä kirjoitetuilla sanoilla on ikävä taipumus kietoutua sileiksi laskoksiksi, jotka sammuttavat kaikki jäljet elämästä.” Pistämättömästi sanottu.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen puolestaan pohti ansiokkaasti reilu kolme vuotta sitten blogissaan kuinka kirjoittaa kuolleista:

”Suomalaisessa perinteessä muistokirjoitusten sävy on yleensä harras ja juhlallinen. Kuolleista ei puhuta, eikä kirjoiteta pahaa. Heidän menneestä elämästään noukitaan myönteisiä asioita, kohokohtia. Luonteista kuvataan parhaat puolet. Joskus jopa niin valikoiden, että lukija alkaa uskoa pyhimysten eläneen ihan naapurissa.”

”Onnistunut muistokirjoitus onnistuu löytämään tasapainon näköisyyden, rehellisyyden, kunnioituksen ja hienotunteisuuden välillä… Muistosanoissa voi olla huumoria tai jotain muuta arveluttavaa. Ihan vainajan mukaan.”

Tasapainon löytäminen Meriläisen mainitsemien ulottuvuuksien suhteen on vaikeaa. Meillä jokaisella on omanlainen käsitys niin lähimmäisistämme kuin hieman vieraammistakin. Minä tiedän, ettei isäni ollut pyhimys. Sangen inhimillinen jokaiselle kuuluvine puutteineen kyllä.

On erikoista miten huonosti sitä loppujen lopuksi tuntee ihmisiä. En tuntenut isääni aikuisena ihmisenä käytännössä lainkaan. Tunsin hänet isänä, mikä valitettavasti oli paljon vähemmän mitä hänen koko persoonansa. Erityisesti koska isäni oli erittäin työorientoitunut ihminen. Hänen työminänsä oli kuulemieni tarinoiden perusteella huumorintajuinen, tehokas ja monin puolin pidetty.

Jos minun silti pitäisi kuvailla häntä henkilönä yhdellä sanalla, olisi se jääräpäinen. Jopa siinä määrin, että Wikipediassa sanan jääräpäinen kuvauksen osana voisi perustellusti olla isäni kuva. En liene mielipiteeni kanssa yksin, enkä tarkoita tätä pahalla.

”Minä olen nähnyt tämän.” Isä totesi näin lähestulkoon mistä televisio-ohjelmasta tahansa. Oli aivan turha selittää, että kyseessä on television ensiesitys. Nuorena poikana asia ärsytti suunnattomasti, näin jälkikäteen se lähinnä naurattaa. Provosoiko isä tahallaan, vai menivätkö ohjelmat suloisesti sekaisin, en tosiaan tiedä.

Toinen mieleen painunut ja yleisesti kotona aikanaan kuulemani tokaisu liittyi kaikkeen musiikkiin mitä kuuntelin. ”Mitä ihmeen rompotusta tämä on?” Uskon ettei sillä olisi ollut merkitystä mitä musiikkia olisin kuunnellut. Rompotusta se olisi ollut silti.

”Eteenpäin, sanoi mummo kun hangessa tarpoi”, tapasi isäni sanoa. Enää ei tarvitse tarpoa eteenpäin, ja musiikin rompotuskin on tauonnut. Toivottavasti olet saanut rauhan.

Lepää rauhassa isä.