Jalkapallon MM-kisat, puolivälieräottelussa Englanti pelaa Portugalia vastaan. Istun Garda-järven rannalla jäätelöbaarissa eli gelateriassa, joka on täynnä kuin se kuuluisa Turusen pyssy. Tai jonkun muun partisaanin tussari.

Vasemmalla puolellani istuu suomalainen, noin itseni ikäinen pariskunta. En enää käytä termiä "nuoripari", sillä se saattaisi aiheuttaa siellä takarivissä hallitsemattomia naurunpyrskähdyksiä. Edessäni on kolmikymppinen brittipariskunta, ja oikealla puolellani istuu taas lisää suomalaisia. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluu kaksi miestä, nainen ja noin puolitoistavuotias poika.

Joka kerta kun pikkupoika tekee mitä tahansa, kuten ottaa muutaman askeleen, kääntyvät kahden ilmeisesti lapsettoman pariskunnan naisten päät. Kummankin kasvoille syttyy lämmin hymy, ja mikäli baarissa olisi hiljaisempaa, voisin vannoa suusta pääsevän hienoisen huokauksen.

Heidän miespuoliskonsa eivät joko huomaa, tai halua huomata tätä. Heitä kiinnostaa enemmän David Beckhamin loukkaantumisen syiden analysointi italiaksi, jota kumpikaan miehistä ei osaa. Tai sitten he tilaavat olutta englanniksi ihan piruuttaan. Ainoa ympärilläni oleva nainen, joka ei hymyile kuin heikkopäinen on lapsen oma äiti.

Pian lapsen isä joutuu jättämään pelin katsomisen, ja lähtee kävelemään kärsimättömän pojan kanssa. Pelin seuraamisen näkökulmasta kiitän omaa tilannettani. Jälkikasvuni ja vaimoni ovat hotellilla, joten voin tuijottaa televisiota katse lasittuneena.

Äiti ja ilmeisesti isän ystävä jäävät pöytään. Mies alkaa puhua kovaan ääneen miten pitää lapsista, ja miten hänen luonaan "on aina voileipää tarjolla". Seuraavaksi hän siirtyy jakamaan omia lapsettoman miehen kasvatuksellisia neuvojaan. Tuolla taktiikalla hän myös pysyy lapsettomana. Tai sitten se on hänen tavoitteensakin, sillä en voi kuin sääliä pojan isää, jolta jää juuri näkemättä ottelun kulminaatiopiste, Wayne Rooneyn ulosajo. Itse tilaan toisen ison kokiksen, ja nautin tiiviistä jalkapallotunnelmasta sekä omasta rauhasta.

Omaa rauhaa ei muutoin ollut lomaviikolla paljoa tarjolla. Hyvä ystäväni toivotti minulle hyvää matkaa kertomalla infernaalisen lentokokemuksensa, jossa hän todisti myös noin puolitoistavuotiaan mukeron suoraa huutoa noususta laskuun. Hän pakeni mp3-soittimen tarjoamaan äänimaailmaan, joka on ylellisyyttä jota minulla pienen lapsen isänä ei lentokoneessa ollut.

En onneksi tarvinnut musiikkisoitinta meno- enkä juuri paluumatkallakaan. Patrik käyttäytyi kuin ihmisen mieli, ollen suurimman osan matkasta rauhallinen, hyväntuulinen tai jopa unten mailla. Kiitin myös pitkästä aikaa isoisäni karjalaisia pienikasvuisuuden geenejäni, sillä yli 190-senttiselle lento pieni lapsi sylissä olisi saattanut johtaa jalkojen amputaatioon. Olenkin vakuuttunut, että lentoyhtiöt käyttävät mainoksissaan näyttelijöinä jonkun sortin hobitteja. Kun lapsi sylissä kärsittyyn tilanpuutteeseen yhdistetään kummankin vanhemman ruokailu, niin lähestytään koneessa pyörineen videon jonglööritaidonnäytteitä.

Jos lennot menivät siis yllättävänkin rauhallisesti, niin ystäväni ennustus toteutui bussiretkellä. Kolmen tunnin bussimatka Veronaan täydessä ilmastoimattomassa paikallisliikenteen bussissa saattaa hermostuttaa aikuistakin. Etenkin jos ulkona on yli 30 astetta lämmintä, eikä bussin sisälämpötilaa uskalla arvaillakaan.

Perhelomalla ei juuri pääse puolisonsa kanssa tunnelmoimaan kahdenkeskisestä rauhasta. Aiemmilla matkoilla nautitut romanttiset illalliset rantabulevardin ravintolassa ympärillä hämärtyvä Etelä-Euroopan ilta ja sirkkojen siritys ovat vaihtuneet toisenlaiseen ääniympäristöön. Sitä leimaavat napakat "Ei!" -käskyt, maanittelevat "Syö nyt" -pyynnöt ja "Syö sinä ensin, minä syön Patrikin syöttämisen jälkeen (jäähtynyttä ruokaa)" –lauseet. Tai kaipa ne sirkat siellä yhä sirittävät, niitä ei aina vain kuule.

Pimenevien iltojen kiireetön tunnelma onkin muuttunut alkuillan kireyteen ja kiireeseen, jossa ravintolassa käydään lähinnä "tankkaamassa", jotta jaksettaisiin eteenpäin hotellille ja saataisiin jälkikasvu ajoissa nukkumaan. Sen jälkeen on sitten aikaa istuskella parvekkeella kolumneja kirjoittelemassa, kun hotellilta ei voi enää kahdestaan lähteä mihinkään.

Mahtoivatkohan jäätelöbaarissa naapuripöydän pikkupoikaa ihastelleet naiset ajatella tätä? Ja olisivatkohan he valmiita vaihtamaan paikkoja trattorian tunnelmasta jääkaapittoman hotellihuoneen ilmastointilaitteen hurinaan?

Miten pelissä sitten kävi? Englanti taisteli aina vain rajummin Rooneyn punaisen kortin jälkeen, ja onnistui pelaamaan osin viihdyttävää jalkapalloa täydet 120 minuuttia jatkoaikoineen. Tasatilanteessa rangaistuspotkukilpailu ratkaisi voittajan, joka ei taaskaan ollut Englanti.

Tiukan taiston häviäminen tuolla tavalla jätti tietysti erityisesti brittien suuhun kitkerän maun. Hieman kuten minullekin. Aina kun ei täysin saa sitä mitä tai miten haluaa. Ja joskus heilahtaa keltainen tai jopa punainen kortti, vaikka peli itsessään nautittavaa onkin.