Stereoissa soiOn äijiä ja tosiäijiä. Ja sitten on Mike Ness. Kuningas-äijä.

Social Distortion: Machine Gun Blues

Nessin pumppu on veivannut punkista voimansa ammentavaa musiikkia yli kolmekymmentä vuotta. Ja nyt on tullut julkaistua timanttinen levy, Hard Times and Nursery Rhymes. Harjoitus tekee mestarin.

Itselleni bändin nimi oli etäisesti tuttu, mutta en ollut aiemmin tutustunut Nessin yhtyeen cow punkiin. Ystäväni Karhuherra antoi uuden levyn kuunneltavaksi, jonka jälkeen olin myyty. Mistä h*^vetistä oikein on kyse? Miten olen voinut missata tällaisen yhtyeen?

Tsekkasin luonnollisesti yhtyeen taustoja netistä. Ilmeisesti vuonna 1978 perustetusta yhtyeestä on alkuperäisjäsenistä jäljellä ainoastaan kitaristi-solisti Ness. Miehiä on ympärillä tullut ja mennyt. Osa on siirtynyt soittelemaan yläkerran suureen orkesteriin.  Klassinen sanonta sex, drugs and rock ´n´roll tuntuu sopivan tähän erityisesti rumpaleita ja basisteja sukkien lailla kuluttaneeseen bändiin.

Uudesta levystä ensimmäisenä korviini tarttui ralli nimeltä Machine Gun Blues. Mike Ness ei kumma kyllä vaikuta lainkaan naurettavalta laulaessaan olevansa 30-luvun gangsteri. Videolta bändiä katsoessa vähätkin epäilykset haihtuvat.



"I'm public enemy #1
I'm sorry for all the things that I've done
If indeed we do cross path, it's nothing personal"

Jotenkin Johnny Deppin näyttelemästä gangsterista John Dillingeristä ei välity samanlainen uhkaavuus mitä Nessistä. Enkä nyt puhu lahjomattomasta agentista Elliot Nessistä.

Koko bändi on lavalla sellainen lauma ukkoja, joiden voi kuvitella keikan jälkeen kääntävän kassan. Toisaalta, mikäli maailmassa on yhtään oikeudenmukaisuutta, räjäyttää Social Distortion vanhoilla päivillään potin siinä määrin, että äijät voivat nauraa koko matkan pankkiin. Tallettamaan rahojaan.

Miesten nykykunnon voi keikkakalenterin perusteella tsekata kesällä myös Provinssirockissa. Yhtäkkiä Seinäjoki vaikuttaa taas kiinnostavammalta paikalta vierailla.