”Down with the man! Even though no one seems to know which man I am referring to.”

Minulla ei ole koskaan ollut isoveljeä, joka olisi opettanut tai pakottanut minua kuuntelemaan musiikkia. Kotona kukaan ei luukuttanut Black Sabbathia, Led Zeppeliniä tai Sex Pistolsia. Äitini ajatus musikaalisesta kasvatuksesta oli ostaa minulle tuore vuoden ´85 San Remon laulukilpailun tuplakasetti.

Samoihin aikoihin 80-luvun Suomea ja ala-asteluokkani tyttöjä villitsi muuan Pertti ”Neumann” Nieminen kumppaneineen. Dingo ja sifonkihuivit olivat jotain elämää suurempaa. Luokkani pojat sen sijaan lauloivat sanoista sen enempää ymmärtämättä Kissin tuoreen rieskan nimiraitaa Lick it up. Ymmärrettävästi olin nuoren Eros Ramazzotin kera luokkani musikaalinen hylkiö.

Oma musiikillinen heräämiseni tapahtui sangen myöhään. Ensimmäinen todella kova kolahdus oli 90-luvun alun grunge. Olin toki aiemmin äänitellyt C-kaseteille Gary Mooren Wild Frontieria, Europea, Beatlesia ja Def Leppardia, mutta Pearl Jam, Stone Temple Pilots ja Nirvana olivat jotain ennenkuulumatonta. Niissä tiivistyi riehaannuttavalla tavalla teini-ikäisen mieltä myllertävä angsti ja aggressio.

Tunnustan heti kättelyssä, että Kurt Cobain on edustamani X-sukupolven musikaalinen marttyyri, Jim Morrison, Janis Joplin ja Jimi Hendrix samassa paketissa. Yksi valitettava lisä 27-vuotiaana kuolleiden rock-ikonien jatkumossa. Onneksi Eddie Vedder ja Dave Grohl eivät luovuttaneet, vaan jäivät tekemään elämää suurempaa musiikkia.

Vuoden ´94 MTV Music Awards avasi silmäni punk-rockille. Lavalle kapusi kolme nuorta miestä, jotka levittivät minulle ennen tuntemattomalla tavalla kolmen soinnun ilosanomaa. Green Dayn jättihitti Basket Case sai minutkin nimensä mukaisesti päästäni sekaisin. ”Jumalauta, onko tällaistakin musiikkia olemassa?!”

Marssin jotakuinkin seuraavana päivänä levykauppaan ja ostin sittemmin miljoonia kopioita myyneen albumin, Dookien. Platta pyöri kerta toisensa jälkeen soittimessa, ja kappaleiden sanat syöpyivät mieleeni. En tosin ollut ainoa. Oli ilmeisesti maailmanlaajuista muotia olla kypsymätön.

Olen aina pitänyt puhdasta punkia itselleni vieraana musiikin alalajina. Naaman lävistäminen hakaneuloilla, pään värjääminen vihreäksi tai hiusten leikkaaminen sojottavaksi irokeesiksi ei ole koskaan ollut minun juttuni. Moottoritie ei ole koskaan ollut minulle kuuma, ja moottorisaha on ollut pelkkä metsurin työkalu, ei punk-muusikon soitin.

Henkisesti asia on sen sijaan ollut eri. Kapinani on tosin ollut melko hillittyä, kuten harmaalle virkamiehelle sopii. Äänestämässäkin olen käynyt aina täysi-ikäistymiseni jälkeen.

Vuodet vierivät ja musiikkimakuni on laajentunut, mutta rakkaus räimettä kohtaan on säilynyt. Grunge, garage tai punk-rock. Rockin ilosanoma lämmittää aina mieltä hieman kuten pallon perässä kavereiden kanssa juokseminen.

Mikään ei maistu paremmalta kuin stereoista soitettu railakas rock perjantai-iltana kavereiden kanssa pelatun sähly- tai futis-session jälkeen. Viikon aikana kertynyt äreys ja kireys ovat tipotiessään. En enää nalkuta ja ole kireä, kuten Green Dayn vähemmän tunnetussa renkutuksessa Uptight lauletaan.