Pohdinta ja pähkintäKävin asukasosallisuustilaisuudessa. Aiheena oli suunnitelma uudesta tiestä sekä mahdollisista kerrostaloista ja kauppakeskuksesta. Mieleni teki huutaa: ”NIMBY! NIMBY!”

Nimby eli ”Not in my backyard” on tunnettu käsite, joka nousee poikkeuksetta esiin kun kaupunkia rakennetaan. Suunnittelun kohteena oleva alue on lähellä kaupungin keskustaa ja suuren ulosmenoväylän varrella, joten se kiinnostaa monia. Ydinkeskustasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan pikem-minkin sitä ympäröivästä pientalovyöhykkeestä. Kiinnostusta ”eheämpään” rakentamiseen löytyy siis ennen kaikkea maksimaalista tuottoa hamuavilta maanomistajilta.

Nyt päästään närästyksen aiheeseen.
 
Rakkaan kaupunkini perusongelma on keskuskaupungille tyypillinen. Veroja maksavat lapsiperheet karkaavat ympäristökuntiin. Verenimijäkuntiin tai republikaanivyöhykkeelle, kuten Osmo Soininvaara muistaakseni asian värikkäästi ilmaisi.

Miksi lapsiperheet karkaavat kuntarajojen toiselle puolelle? Osin syynä on maantiede, jolle emme vanhan ulkopoliittisen viisauden mukaan kuulemma voi mitään. Ehkä emme, mutta kuntarajoille voimme, jos halua löytyy riittävästi. Intoa yhteisen kodin perustamiseen ei ole juuri löytynyt ympäristökuntien kesken, saati tanssiin lähtöön ladon suurimman siskon kanssa. Turku pysyy tonttulakin mallisena ainakin toistaiseksi.

Toinen merkittävä syy on asunto- ja tonttitarjonta. Me suomalaiset olemme siitä hassua kansaa, että moni haluaa asua omakoti- ja rivitaloissa. Mielellään kaupungin keskustassa, ja järven rannalla. Yhtälö on snadisti vaikea normaalilta palkansaajalta, joten moni muuttaa kauemmaksi tilavampaan kämppään kakaroiden menon käydessä kaksiossa liian villiksi.

Nyt en siis puhu urbaaneista nuorista aikuisista, vaan lapsiperheistä, joiden suonissa virtaa vielä agraariyhteisön viljantuoksuinen veri. Tai ainakin lähiömetsän ympäristössä kasvaneelle rakas ku(u)sentuoksu.

Opiskelijat ja muut yksinasuvat ovat elintärkeitä, mutta heidän asumisensa ja elämisensä vaikutus kuntatalouteen on vähemmän positiivinen mitä toivoa sopisi. Perheelliset karkaavat ympäristökuntiin isompien ja edullisempien kotien perässä, mutta käyvät töissä keskuskaupungissa. Seurauksena on keskuskaupungille raskas tulo- ja menorakenne.

Jos siis reilun parin kilometrin päästä kaupungin keskustasta rakennetaan kerrostaloja, niin löytyykö meiltä lapsiperheitä, joilla on varaa tai halua ostaa, sanotaan vaikka 3000 euron neliöhintaan kerrostaloasuntoja? Neliöhinta ei edes välttämättä riitä kun sijainti on hyvä.

Kerrostaloasunnon hinnaksi voi laskea hyvinkin rapiat kolmesataatonnia. Eikä edes välttämättä riitä. Samalla hinnalla saa omakotitalon tai rivarin pätkän hieman kauempaa. Kenties ympäristökunnan puolelta?

Mitä tästä sitten seuraa? Maanomistaja ja rakennuttaja haluavat pitää eheyden nimissä kiinni mahdollisimman korkeasta rakennustehokkuudesta. Sivulauseessa voidaan todeta, että se on myös paras tapa saada maanomistajalle ja rakennuttajalle maksimaalinen tuotto vähäisimmällä riskillä.

Kaavoittaja ei voi säädellä kaavassa asuntojen omistusrakennetta, kuten ei pidäkään. Sen sijaan rakennustehokkuuteen se voi vaikuttaa. Rivitaloista ja omakotitonteista on puutetta, ei kerrostaloasumisen mahdollisuuksista. Kuulostaa yksinkertaiselta päätökseltä, eikö?

Mutta kuka kaavoitusta oikeastaan ohjaa? Maanomistajat, rakennusyhtiöt vai kaavoituksesta päättävät luottamushenkilöt?

Turkulaisista on jo valmiiksi 51 prosenttia yksinasuvia. Yhtäkkiä keskuskaupungilla on käsissään uusi kerrostalolähiö, ja lähiympäristössä asuvat ovat tyytymättömiä. Ne samat perheet, joista haluttaisiin pitää kiinni, karkaavat päätään pyöritellen ympäristökuntiin pientalojen perässä.

NIMBY!