FutisStereoissa soiK-18, mainosti Veikkaaja tuoreimman numeronsa kannessa. Toimittaja oli käynyt Lahdessa nuuhkimassa uhon ja kirosanojen sävyttämää tunnelmaa FC Lahden ja Klubin välisessä ottelussa. Syyskuun puolivälin jälkeen Turun Sanomissa oli puolestaan kovin samansisältöinen juttu Turun derbystä.

Kumpikaan kirjoitus ei imarrellut jalkapallokannattajaa. Kenties ei ollut syytäkään.

Omille kausikorttipaikoilleni lehtijuttujen esittelemät fanien laulut ja huudot kuuluvat enemmän tai vähemmän mökellyksenä. Sanoista on vaikea saada selvää. Mikäli lehtijuttuja kirjoittaneiden toimittajien tulkintaa on uskominen, en ole menettänyt kirkkaita kaupunkirunouden helmiä tai nerokkaita oivalluksia.

”Homo! Homo! Homo!” Tämä tuntui olevan Veikkaajan jutun mukaan yleisin katsomosta kajahtanut huuto. En jaksa pitää moista kiljaisua kovin väkevänä ja onnistuneena provosointina. Pelaajat tuskin kiinnittävät moiseen edes huomiota. Huutajasta se puolestaan antaa henkisesti köyhän vaikutelman.

Enemmän tai vähemmän hönössä on tietysti vaikeaa keksiä mitään erityisen oivaltavaa. Siksi huudot ja laulut tulisikin opetella etukäteen. Tässä kohtaa oppia kannattaisi hakea Brittein saarilta. Siellä jalkapallokulttuuri on vuosikymmenten saatossa luonut monimuotoisen kannatuslaulujen alakulttuurin.

Mainioita esimerkkejä löytyy roppakaupalla. Itseäni huvitti jo pelkästään luettuna Leedsin kannattajien Lee Bowyeria koskeva kannatuslaulu, jossa oman joukkueen pelaajaa muistutettiin julkisesta lipsautuksesta kuljeskella aika ajoin ns. kommandona.

"He's here, he's there, he wears no underwear, Lee Bowyer, Lee Bowyer."

Yksinkertainen, helppo oppia ja hauska. Ainakin yleisön, mahdollisesti myös pelaajan, näkökulmasta.

Fulhamin paidassa hyökkäävää Bobby Zamoraa puolestaan kannustetaan aika ajoin Frank Sinatran It´s Amore -klassikon sävelin. Sanomattakin on selvää, että rakkauden tunnustamisen sijasta pelaajaa tuetaan hieman eri sanoin.

"When you're sat in row Z, and the ball hits your head, that's Zamora, that's Zamora."

Kannattajana tunnen turhankin hyvin tuon viharakkaus-suhteen. Sitä rakastaa vihata oman joukkueen hyökkääjää, joka ei saa tehtyä paikoista maalia.

Tilannekomiikka on kuitenkin kannatuslaulujen aatelia. Hetkellinen neronleimaus, johon satapäinen joukko yhtyy. Liverpoolin paidassa pelannut Djimi ”Wobbly Legs” Traore teki aikanaan oman maalin FA Cupin ottelussa Burnleytä vastaan, jolloin `Poolin kannattajat alkoivat laulaa Jackson Fiven vanhaa hittiä Blame It On The Boogie uudelleen sanoitettuna:

"Don't blame it on the Biscan, don't blame it on the Hamann, don't blame it on the Finnan, blame it on Traore. He just can't, he just can't, he just can't control his feet."

Pistetään kaiuttimiin alkuperäinen versio, johon voi sovittaa yllä olevia sanoja. Kappale on hieno, ja video tahattomassa huumorissaan ilmiömäinen.