Miten itsekäs ja laiska ihminen tekee kirja-arvostelun? Kirjoittamalla samaan syssyyn kaksi, kuittaamalla toisen katsomalla kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja varastamalla lisäksi ideat muilta.

"Minusta sinun elämäsi on katastrofi. Mikä on sinun elämäsi tarkoitus jos et kerran halua lapsia?" "En valitettavasti halua lapsenne kummiksi. Olen tosiaan näin pinnallinen". Kyseinen dialogi on epätäydellinen, ja kuvaa huonosti sitä erinomaista kohtausta Nick Hornbyn "Poika" -romaanin pohjalta tehdyssä samannimisessä elokuvassa, joka sai minut katselemaan ympärilleni.

Kohtaus lapsiperheen sohvalla istuvasta ikisinkusta, jota pyydetään sisarenlapsen kummiksi oli näet minun näkökulmastani ns. perhehelvetin täydellinen kuvaus viidessä sekunnissa. Perheen kaikki asiat olivat periaatteessa kunnossa, mutta tuntuivat kovin vastenmielisiltä minulle.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tuossa tapauksessa vanha sanonta piti täydellisesti paikkaansa, sillä katsoessani ympärilleni, huomasin siirtyneeni kyseisen elokuvaperheen olohuoneeseen. Sillä erotuksella, että elokuvan lapsiperheen isä vaikutti täysin onnelliselta täynnä pikkulasten leluja lojuvassa huoneessa.

Siitä huolimatta, että oma rakas pikku epelini maata rötkötti sohvalla sylissäni, oli minun helpompi samaistua elokuvan täysin vastuuttomaan, keskenkasvuiseen ja kenties itsekkääseenkin poikamieheen kuin mihinkään perhehahmoon. Elokuvassa miehelle todetaan, ettei kukaan ole irrallaan yhteiskunnasta, muista ihmisistä ja vaikeista ihmissuhteista; "No man is an island." "Not true, I´m a bloody Ibiza", huutaa puolestaan päähenkilö hänen maailmansa muuttuessa monimutkaisemmaksi siihen astuvan n. 12-vuotiaan pojan vuoksi.

Televisiosta juuri tulleen elokuvan, joka tekee siitä erinomaista kirjaa ajankohtaisemman, ainoana ongelmana on kenties hieman epäuskottava päähenkilön kasvaminen ihmisenä. Reaalimaailmassa näet näkee liian usein sitä, että ihminen ei juuri muutu, ainoastaan ympärillä olevat olosuhteet muuttuvat. Ihminen sen sijaan jatkaa samansuuntaista räpiköimistään muuttuneessa tilanteessa. Peiliin katsominen todistaa väitteen.

Jos Nick Hornbyn muutkin minuun hyvin uponneet romaanit, kuten "Uskollinen äänentoisto" tai "Hornankattila" ovat tarjonneet elokuvantekijöille erinomaista materiaalia, niin hieman vaikeampaa kuvattavaa olisi toinen tässä "arvosteltava" teos eli "Kurt Cobainin päiväkirjat". Sen verran sekava ja sekaisin Cobain taisi päiväkirjoja kirjoitellessaan olla, että edes David Lynch ei niistä saisi kuvattua mielekästä kokonaisuutta. Päiväkirjoilla ei siis ole mitään tekemistä Hornbyn kanssa, lukuun ottamatta pientä viitettä Nirvanan "Nevermindiin" "Poika"-romaanissa, joka on vesitetty elokuvassa ajankohtaisemmaksi viittaukseksi rap-tähti Mystikaliin. Kehno samaistumiskohde ahdistuneelle varhaisteinille, sanoo 90-luvun vaihteen murrosikäinen.

Sekalaisista päiväkirjamerkinnöistä, muistilistoista ja kirjeiden luonnostelmista koottu "Kurt Cobainin päiväkirjat" luo jännällä tavalla kuvan nuoresta miehestä, joka suhtautuu musiikkiin sekä yhteiskunnassa havaitsemiinsa epäkohtiin vakavasti, mutta ei järin rakentavasti. Ilmeisen pöllyssä osin kirjoitetuissa raapustuksissa osansa saavat valtaeliitti, suuri yleisö, pikkukaupunkien suvaitsemattomat punaniskat, sekä myöhemmin suosion myötä myös musiikkitoimittajat.

Sen sijaan käytännössä kritiikittä jää eräs yhteiskunnan suuri syöpä eli huumeet, ja niihin liittyvät moninaiset lieveilmiöt. Kenties siksi, että samaan aikaan pohdiskeleva ja ahdistunut Cobain halusi oikeasti vain "soittaa musiikkia, vetää huumeita, nussia ja pitää hauskaa". On silti häkellyttävää, miten tarkkoja havaintoja hän tekee välillä täysin murrosikäiseltä tuntuvien vuodatuksien välissä.

Jos Hornbyn "Pojassa" päähenkilö kasvaakin ihmisenä joka huomaa vastuullisen uusvanhemmuuden ihanuuden, on Cobainin päiväkirjat maanpinnalle palauttavaa luettavaa siinä mielessä, että hän ei tuntunut kasvavan vaan ainoastaan ahdistuvan lisää ympäristön muuttuessa. Johtopäätös siis lienee, että taru on sittenkin totuutta ihmeellisempää. Tai ainakin kauniimpaa. 

Fanin tai muuten vain rockhistoriasta tai populaarikulttuurista kiinnostuneen on silti jännä nähdä miten joistain silkoista raapustuksista on syntynyt kenties 1990-luvun merkityksellisimmän albumin tunnettuja kappaleita. Kirjaa lukiessa tuntee myös hieman kurkkivansa jonkun toisen henkilön henkilökohtaisiin ajatuksiin, joita tuskin on tarkoitettu muiden luettaviksi.

Häpeän tunteesta ei tosin omalla kohdalla ollut tietoakaan. Niin neuroottinen en sentään minäkään ole. Etenkään kun tiedän ystävieni ostaneen kirjan minulle isolla rahalla. Itse asiassa päiväkirjat ovatkin kääntyneet kaikeksi siksi, mitä Cobain tuntui halveksivan, eli eräänlaiseksi rockraamatuksi, josta nyt kolmikymppiset lukevat oman marttyyri-muhammedinsa edesmenneitä mietteitä.

Kriitikon tai arvostelijan näkökulmasta mukavinta on lapsellinen tähtien antaminen. Minun täysin subjektiivisella asteikollani, joka yltää yhdestä viiteen tähteä, nämä kaksi toisistaan täysin poikkeavaa kirjaa saavat seuraavat tuomiot:

Kurt Cobainin päiväkirjat: Neljä (4) tähteä. Kirja on helppo lukea pienissä pätkissä, mikä on tällaisen pienen lapsen isän maailmassa positiivinen tekijä. Heikkoutena totean kirjaa olevan mahdoton lukea romaanina, vaan ainoastaan ahdistuneen ja sekavan kulttihahmon sielunmaisemaa valottavana teoksena.

Nick Hornbyn "Poika", kirja: Täydet viisi (5) tähteä, sillä Hornby on mestari kuvaamaan noin 30-vuotiaita epävarmoja miehiä, jotka ovat isoja lapsia. Juuri sellaisia kuin itse kukin.

Nick Hornbyn "Poika", elokuva: Neljä (4) tähteä. Elokuva ei ole alkuperäinen kirja.

Joten sen sijasta, että yrittäisin sanoa näistä kirjoista jotain nokkelaa, saati älykästä yhteenvetoa, turvaudun Kurtin päiväkirjamaiseen tapaan kuvata niitä tuntoja, mietteitä ja äkillisiä purskahduksia, joita päässäni pyörii juuri nyt. Eli plagioimalla Cobainia tavalla, jota hän luultavasti olisi syvästi halveksinut, ja joka ei kuitenkaan liity mikkään tavalla kirjojen arvosteluun.

"Paskat hänestä! Minä, minä ja minä! Ahdistus ja itsekkyys, siinä teemasanat tälle päivälle. Elämän turha monimutkaistaminen ja tyytymättömyys ympäröivään myrkyttää mieliä. Teksti, joka syntyy riippuu kellonajasta, korviin tulvivasta musiikista (Nirvana), tunnetilasta ja mielialasta. Mukanokkelaa, nokamukkelaa! Hymiöitä kaikille! Mika Saukkonen mietityttää asioita kansalla." :-/