Mitä nostalgia on? Hyväntuulista kaipuuta menneeseen? Haikailua vanhaan, jonka pinta kimaltaa ajan kultaamana? Säälittävää rimpuilua, joka sekoittuu kriisistä kriisiin kulkemisen lomaan? Vai jotain, jonka avulla mikä tahansa roska saadaan myytyä nostalgiannälkäisille hyvään hintaan?

Nostalgia on näkynyt ja kuulunut omassa arjessani lähiaikoina kahdella hyvin tyypillisellä tavalla. Musiikki on erinomainen tapa kaihota menneeseen. "Ennen oli musiikkikin parempaa, eikä tuollaista pelkkää rompotusta", kuten isäni sanoisi mistä tahansa Tapio Rautalapiota tuoreemmasta. Toinen kriitikoiden rakastama nostalgian lähde on televisiotarjonta. Aihe, joka työllistää monen pienen wannabetapanimaskulan, ja saa heidät rypemään omissa kaikki tietävissä mehuissaan.

Musiikki ja televisiosarjat ovat populäärikulttuurista edes osittain eläville merkittäviä asioita. Koska niiden käsitteleminen samassa kolumnissa aiheuttaisi pöhötystä ja ähkyä, on mielekästä tehdä aiheesta ns. tuplalevy, tai television suosimaan tapaan kaksiosainen minisarja.

Televisio-ohjelmat ovat siinä mielessä merkillinen juttu, että ainakin minun sukupolveni voi jäsentää omaa elämäänsä niiden kautta. Sano nykyiselle kolmekymppiselle taikasanoja kuten Twin Peaks, Ritari Ässä tai Pikku Kakkosen Pelle Hermanni, ja kaikki pöydän ääressä istuvat yhtyvät saman virren veisuun. Jos isiämme yhdistivät uunoturhapuromaiset armeijakokemukset, ja naisia rintaliivien polttaminen, niin meitä yhdistävät televisiosarjat joiden ääressä kasvoimme. Televisio, tuo joka kodin alttari, uskottu roolimallien tarjoaja ja kasvattaja.

 

Nostalgia jyrää televisiossa. Nelkkukelkku, eli vähemmän vakavasti otettava televisiokanavamme Nelonen, on iskenyt oikeaan nostalgiasuoneen tuodessaan perjantai-iltoihin scifihörhöily Taisteluplaneetta Galactican uudet, päivitetyt jaksot. Itselleni Galactican alkuperäiset jaksot tuovat elävästi mieleen oman lapsuuteni 80-luvun alkupuolelta. Sarjaa näytettiin aina torstaisin klo 19.30 alkaen, ja minä missasin sen joka ikinen kerta, sillä perheemme saunavuoro oli täsmälleen samaan aikaan. Nykyteineille tiedoksi, että tuolloin kaikki lähiölapset kävivät taloyhtiöiden yhteisissä saunoissa, eikä omista hikikopperoista osattu edes haaveilla kerrostaloissa. Tosin syyliä ja känsiä olikin sitten joka toisella jalkapohjissa.

Nostalgialla ratsastamisesta sekä vanhan ja uudemmankin ohjelman kierrätyksestä itselleen ydinsisällön tehnyt maikkarin pikkuveli eli SubTV käytännössä elää uusinnoilla. Ihmemies MacGyverin huikea tunnusmusiikki siirtää minut yhä 80-luvun puoleen väliin, ja Salaiset kansiot puolestaan herättää lämpimiä muistoja 90-luvun alusta. Lukiolaisena läksyt jäivät kummasti kakkoseksi Mulderin ja Scullyn paranormaaleille seikkailuille.

 

Sarjojen rotaatio eli kierrätystahti kiihtyy sekin aina vain. Meille myydään nykyään jo 2000-luvulla tehtyjä sarjoja nostalgisina mestariteoksina. Kuvaava esimerkki on lähes kulttiasemaan noussut sarja Frendit, joka ei käytännössä ole koskaan loppunut Suomen televisiosta. Vaikka uusia jaksoja ei ole tehty enää muutamaan vuoteen, ei intohimoisten sarjanarkkarien ole juuri tarvinnut olla ilman omaa päivittäistä annostaan. Ja jos Subbari onkin hetkeksi korvannut Frendit toisen jenkkisarjan uusinnoilla, kuten Will & Grace, niin hätätilanteessa on voinut laittaa pyörimään kaupasta ostetun dvd-paketin. "Ja anna meille meidän jokapäiväinen Frendimme…"

Jos jokainen vuosikymmen muistetaan omista television merkkitapauksistaan, niin mitkä tulevat olemaan 2000-luvun klassikoita, joiden ääressä sukupolvemme aikuistuu? Mikä tulee olemaan tämän vuosikymmenen Miami Vice, joka heijasti niin hyvin omaa aikaansa? Onko televisiossa nyt pyörivistä sarjoista täyttämään edellä mainittujen suuria saappaita? Hihittelevätkö nykyteinit kymmenen tai viidentoista vuoden päästä muistoilleen sarjojen, kuten Lost, Täydelliset naiset, 24 tai Sopranos parissa vietetylle ajalle? Vai onko vielä Suomen televisiossa odotuslistalla oleva Rooman valtakunnasta kertova Rome kultinrakentajasarja, jota myöhemmin myydään nostalgiannälkäisille?

Minulle tämän vuosikymmenen yhtenä parhaimmista sarjoista näyttäytyy parhaillaan Nelosella pyörivä loistava lännensarja, Deadwood. On eri asia haikailenko sen perään kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta nyt nautin sen tuijottamisesta suuresti. John Wayne alias Marion Morrison on siitä sarjasta kaukana.

Toisaalta, Bill Watterson saattoi osua töllön tuijottamisen ytimeen Lassi ja Leevi –sarjakuvassaan, jossa Lassi palvoi kodin televisiota lahjoittamalla sille omia aivojaan kuvaavan kulhollisen kylmää kaurapuuroa: "Välkkyköön sinun sininen aistit turruttava valosi ikuisesti". Siis sisällöstä viis kunhan aivot saa narikkaan? Näin ainakin nostalgisessa sarjakuvassa.