Oma kelloIhastelin kahvipöydässä työkaverini uutta kelloa. Erittäin miehekäs. Iso, painava, kulmikas, metallinen ja kaikin puolin menevän miehen aikarauta. Sen sortin tiuku, joka on helppo kuvitella vaikka James Bondin ranteeseen.

Toimistorotan fantasiani heräsivät. Moisessa kellossa on varmasti erilaisia agenttiominaisuuksia. Laser, jonka avulla voi sokaista muita tylsään kokoukseen osallistuvia. Nukutusnuolia, jollaisen voi ampua sujauttaa turhuuksia jorisevan powerpointklovnin takapuoleen. Kaikenlaista lapsellista, joka valkokankaalla näyttää välttämättömältä ja omituisen tarpeelliselta.

Itselleni moinen aikarauta ei sovi. Hintelä ranteeni murtuisi alta aikayksikön, tai ainakin kulkisin vasen ranne maata viistäen pelkän kellon painosta. Minussa taitaa muutoinkin olla melko vähän niitä übermaskuliinisia piirteitä mitä tuplanollan saaneilla agenttisankareilla.

En itse asiassa ole käyttänyt rannekelloa moneen vuoteen. Olen ollut nuorten lailla ajassa kiinni ja kännykän kellon varassa. Työkaverini aikaraudan innoittamana kaivoin laatikon pohjalta vanhan valosta voimansa saavan tiukuni, ja sovittelin sitä pitkästä aikaa ranteeseeni.

Kun kelloon tottuu, ei sen olemassa oloa edes huomaa. Jos sen jostain syystä unohtaa kotiin, tulee rannetta vilkuiltua alinomaa. Jos vain tuijotan rannetta tarpeeksi tiukkaan, niin näen varmasti siitä myös kellonajan. Nyt tilanne oli päinvastainen. Kello tuntui ranteessa koko ajan, ja tarve ravistella ylimääräinen paino pois oli pakottava.

Pakkoliikkeistä pääsee eroon kännyn avulla. Sen sijaan kännykän aiheuttamat muut Pavlovin koiran ehdollistumat ovat tulleet tutuiksi. Housujen kaivaminen alkaa välittömästi tutun soittoäänen kajahtaessa viiden metrin säteellä. Nyt siis räplään vuoron perään housuntaskuja ja rannettani, vaikka ajantaju olisikin mennyt.

Ajantaju meni myös kootessani uutta kirjahyllyämme. Kyseisen valmistajan tuotteet ovat mielestäni profiloituneet erityisesti opiskelijakoteihin kuuluviksi, ja kokoamisohjeissakin kikattaa kolme nuorta ja nättiä skandinaavinaista. Me emme ole enää opiskelijoita, ja ainoastaan vaimoni täyttää tuon toisen vaatimuksen. Siitä huolimatta minä olin se, joka ruuvimeisseli kädessä tuskaili maailman epäoikeudenmukaisuutta.

Kiinnitin mainoskuvissa huomiota nuorten nauruun ja yhden kädessä olevaan punaviinipulloon. En enää ihmettele kuvavalintaa. Kuvassa oli totuuden siemen, vaikka se valehtelikin klassisesti enemmän kuin tuhat sanaa. Kyseistä kirjahyllyä kootessa hysteeriseksi yltynyt nauruni tuli tosin kyynelten läpi, ja pulloon tarttuminen vähemmän juhlallisissa tunnelmissa kävi mielessä useampaan otteeseen.

Salainen agentti tekisi noin rikolliseen mainontaan syyllistyneistä markkinamiehistä selvää. He voivat minun puolestani nukkua yönsä rauhassa. Minulla ei ole oikeanlaista kelloa siihen hommaan.