Perjantai-ilta, suoraan töistä vaimon ja pojan kanssa ostoskeskus Myllyyn. Katastrofin ainekset ovat siis koossa. Tai näkökulmasta riippuen riemukas alkuilta koko ydinperheen kesken.

Työpäivän jälkeen iskee usein nälkä, joka ei helpota kierreltäessä kaupoissa etsimässä vaimolle sopivaa huivia ristiäisiä varten. Seuraavaksi odottamista Rosso Expressissä, jonka jälkeen liikaa ja liian nopeasti rasvaista pastaa. Tuloksena ähky olo kaikin puolin.

Myllyssä pyöriminen huipentuu ruokaostoksilla megalomaanisen kokoisessa Prismassa. "Ota kärryt, minä työnnän rattaita", sanoo vaimo. Niinpä tietysti. Ostoslistalla on suurin piirtein purkki mehua, mutta kärryt ovat niin "kätevät".

Hetken päästä huomaan meidän pyörivän kaupan käytävillä kuten mummo puolukassa. Tosin sillä erotuksella, että vaikka mummo eksyksissä olisikin, on hänellä yleensä pieni ämpäri täynnä puolukkaa, mutta minulla valtavat kärryt joissa on pari litraa mehua. Eikös tässä olisi taas selvitty pelkällä korilla, kuten ehdotin?

Niinpä, yhdessä vauvanvaunujen ja ostoskärryjen kanssa muodostamme parivaljakon joka tukkii tehokkaasti leveämmätkin käytävät. Emmekä ole ainoat. Parempi puolisko ei huomaa siinä mitään ongelmaa, että lyllerrämme käytävillä rinnakkain ja mietimme mitä sitä viikonloppuna oikein söisikään. Itseäni sen sijaan mikään ei sieppaa kauppareissulla tai kaupungilla kävellessä enemmän kuin kadut tukkivat, rinnakkain kulkevat tantat tai lastenrattailla muita terrorisoivat isät ja äidit. Oma sisäinen huomaavaisuuteni muita kohtaan saa aikaan hermostumisen huomatessani olevani inhoamani kaltainen.

Katson hikisenä ympärilleni etsien jonkinlaista henkistä pakopaikkaa. Taustalla raikaa pahimman sortin hissimusiikki, ja tunnelma tiivistyy leipälaatikoiden äärellä. Silmiini iskeytyy Prisman oma kyltti, joka onnittelee itseään myynnissä olevien päivittäistavaroiden määrän noustessa yli 20 000:n! "Yli 500 metriä uutta hyllytilaa", kyltti huutaa. Sehän on yli puoli kilometriä lisätilaa! Mitenköhän monta kilometriä kaupassa on jo nyt vauvanvaippaa, makaronia ja paprikaa?

Yhdyn täysin ystäväni näkemykseen siitä, että pienkauppojen kannattaminen on "right thing to do". Suosin pikkukauppoja, tosin välillä sillä seurauksella että ruoat vanhentuvat jääkaappiin parasta ennen –päivän oltua ummessa jo kaupan hyllyllä. Kaipa tämä on jonkinlaista pienen kuluttajan kapinaa, joka näkyy lähinnä vain oman lompakon ohenemisena plussapisteiden kartuttaessa muiden tilejä.

Myönnän toki samaan hengenvetoon, että kaupassakäynti on kätevämpää jos voi kaartaa autolla kauppakeskuksen pihaan, roudata muksun rattaissa kauppaan, tulla ulos kassit käsissä, latoa ne sekä jälkeläinen autoon ja hurauttaa kotiin. Mutta minun on silti vaikeata mieltää itseäni osaksi sitä bonuskorttikansaa, joka hokee mainoksissa sen olevan NIIN kätevää kun keskittää kaikki ostoksensa yhteen ja samaan kauppaan. "Täältä me tehdään kaikki ostokset aina vaatteita myöten". Ja sitten kameraan tuijottaa silmät pyöreinä nenästään räkää suuhun kaivava pikkutyttö.

Ostoshelvetissä vierailua varten kannattaakin miettiä selviytymissuunnitelma, sillä vastakkaisen sukupuolen kanssa kaupoissa pyöriminen saattaa olla sangen turhauttavaa. Selviytymisvaihtoehtoja on tietysti useampia. Osa tavarataloista on hoksannut aikapäiviä sitten laittaa etenkin naisten osastoille mukavia nojatuoleja. Onpa osan vieressä jopa erilaisia auto- ja kuntoilulehtiäkin. Tämä on mainio keino pitää klassinen mies tyytyväisenä.

Hieman metroseksuaalimpi mies sen sijaan saattaa sortua ostoskeskuksen tavarapaljoudessa siihen perisyntiin, että siirtyy katselemaan miesten osaston tarjontaa vaimon hypistellessä muualla kaupassa. Tällöin ollaan jo hyvin lähellä kaupan tavoitetta eli heräteostoksien tekoa ja rahanmenoa.

 

Eräs ostosintoa lieventävä tekijä on pieni lapsi rattaissa tai vaunuissa, sillä niiden kanssa kaupassa liikkuminen jos mikä tekee ostoksien teosta työtä. Harmi vain mikäli ostoksilla oleva toinen osapuoli ei ajattele näin vaan rattaat jäävät sinun kontollesi.