FutisParisuhde ja perheImpivaaran jalkapallohallissa perustaitoja hiovat kuusivuotiaat Messi, David Villa, Litmanen, Rosicky sekä nimettömiksi jääneet Barcelonan, Liverpoolin sekä Espanjan ja Saksan maajoukkuepelaajat. Joukossa on joku Marimekon raitoja tunnustavakin.

Ei ollut moista silloin sotien jälkeen, kuten ystäväni kuvaa 80-lukua. Muistan sen pettymyksen, kun isä toi tuliaisena minulle Celticin vihreävalkoraitaisen pelipaidan. ”Joku surkea Chelsean paidan kopio, jossa logossa oleva nimikin on väärin kirjoitettu”, muistan tietämättömänä ajatelleeni. Sittemmin opin arvostamaan paitaa, ja Celticistä tuli Skotlannin nummilta se seura, jonka puolesta liputan.

Jos ei ollut aikanaan suurseurojen pelipaitoja joka urheilukaupan henkareissa, ei ollut nettiäkään, josta moisia ihanuuksia tilata. Aito pelipaita oli harvinaisuus, suuri ylpeydenaihe, joka myös ohjasi monen pikkupojan suosikkiseurojen valikoitumista.

Myöhemmin perheen kanssa tehdyt lomamatkat saivat aikaan silmien kiilumista ja unettomia öitä. Mielessä vilkkuivat ne lukemattomat rantabulevardien kaupat, jotka houkuttelivat lähes aidoilla pelipaidoillaan. ”Jos vaikka saisi vonguttua itselle sellaisen…”

Parhaimmillaan omasta kaapista löytyikin useamman pelimannen paita. Useimmat aitoja bootlegeja, kuten kuvioon kuului. Oli Englannin valkoinen kolmen leijonan paita, Länsi-Saksan ylväs kotkapaita Klinsmannin nimen ja numeron kera, Matthauksen Interin paita, Tanskan paita, jossa oli jopa minulle liian pieni päänaukko ja ystäväni Vietnamista tuoma keltainen Brasilian maajoukkuepaita.

Vihdoin täysi-ikäisyyden kynnyksellä ystäväni toi Lontoosta aidon Manchester Unitedin paidan. Varttuneemmat saattavat muistaa ManU:n ensimmäisen Valioliigakauden univormun yläosan, jossa oli valkoiset kaulukset. Sellaisen, jonka tärkättyjä(?) lipereitä Eric Cantona piti pystyssä pöyhkeän gallialaiskukon lailla.

Nautinto ei kestänyt kovin montaa käyttökertaa. Äitimuori kun sattui laittamaan paidan samaan pyykkikoneeseen ruskean vaatekappaleen kanssa, joka onneton värjäsi valkoisen kauluksen hailakan ruskeiksi. Tunne oli samanlainen kuin Paavo Väyrysellä, joka muutamaa vuotta aiemmin kyseli voiko tähän vitutukseen kuolla. Nyt Väyrynen on taas ministeri, ja minäkin olen päässyt jotakuinkin pettymyksestä yli.

Sittemmin äitini antoi lähes kaikki edellä mainitut pelipaidat eräälle naapurin pojalle. Niin pitääkin.

Itselle rakkain paita ei koskaan ollut montaa vuotta vaatekaapissa, mutta sen haluaisin takaisin. Ensimmäinen oma Lausteen nappuloiden hopeanharmaa pelipaita, jonka rinnassa komeili vihreä Fläktin logo. Se olisi komea kehystettynä.

Saa nähdä onko vihreällä paidalla, jossa on Denniksen logo rinnassa, samanlainen hullaannuttava vaikutus jälkikasvuun?