Taas on se aika vuodesta, jolloin ilmaisjakelulehtien kaikenkarvaiset kolumnistit ovat huomanneet katsoa kalenteriinsa. Sen seurauksena saamme lukea joko lähestyvän joulun ihanuudesta tai inhottavuudesta. Yleensä muka nokkelaan, citylehtimäiseen tapaan.

Totta kai minun on tehtävä samoin, sillä onhan jokaisen verkkoon kirjoittavan salainen märkä uni päästä tuottamaan tekstiä ja tarjoamaan ajatuksiaan oikeaan printtimediaan. Tai edes omille verkkosivuilleen, jossa editorin virkaa toimittaa lähinnä tekstinkäsittelyohjelman oikeinkirjoitustyökalu.

Lainaan mielelläni Juban Wagnerinsa kärsään laittamaa toteamusta, kun minulta kysytään mielipidettä joulusta. Sikahan toteaa ärtyneesti joulun olevan pelkkä suuri aggressio. Tältä se minusta tuntuu, sillä tänäkin vuonna joulu on vain kolmen päivän viikonloppu, jota tosin valmistellaan kuukauden verran, ja johon asetetut odotukset ovat sitten sen mukaisia. Niin usein juhlan koittaessa väsy vie voiton vapahtajasta ja kiukku Kristuksesta. Tulos on lähempänä Eppujen Murheellisten laulujen maata kuin rentouttava ja joulun rauhaan hiljentävä juhlahetki.

Meilläkin valmistautuminen jouluun on jo alkanut. Ero viime vuosiin on merkittävä, sillä perheen pienin tonttu vaikuttaa kummasti valmisteluihin, jotka jo ennestään tuntuivat kovin vastenmielisiltä. Nyt odotettavissa on entistä enemmän hommaa, siivoamista, järjestelyä, kantamista ja ostamista, sillä Patrikista täytyy käytännössä pitää koko ajan huolta, eikä poika ole myöntänyt kyseistä laatusertifikaattia kuin äidilleen.

Tyytyväisenä ollessaan poika kurkottelee kaikkea, nauraa ja toteaa kovaan ääneen yksiselitteisesti "Kääkkä", mutta äidin poistuessa näkökentästä alkaa välitön itku. Tämä on luonnollisesti halvauttanut tehokkaasti meidän talouden viime vuosina hioutuneen joulunvalmistelutaktiikan, ja nostaa omaa käyrääni punaisen puolelle.

Etukäteen jo pelkäämäni muutoksen seurauksena nakki napsahtaa yhä useammin minulle. Ei hyvä, sillä tuolloin oma vastentahtoinen agnostikkoasenteeni joulua kohtaan tuntuu vahvistuvan entisestään. Jotenkin pitkän ja pimeän syksyn jälkeen viikonloput kauppakeskuksissa, hellan ja imurinvarressa eivät ole sitä, mitä perjantai-iltapäivänä mielessään maalailee.

Eihän joulussa itsessään mitään vikaa ole. Mukava juhla, mutta siihen on jämähtänyt käsittämätön agraariperinteen painolasti, jota yhä siirretään ympäröivän yhteiskunnan muutoksesta huolimatta lähes sellaisenaan äidiltä tyttärelle ja osin isältä pojalle. Kämppää kuurataan lattiasta kattoon, ja ruokaa väännetään omin käsin naurettavat määrät aivan kuin oltaisiin oltu koko syksy pettuleivän varassa. Lisäksi kauppoja kierretään hysteerisesti etsittäessä lahjoja sukulaisille, joita ei oikeastaan edes haluttaisi nähdä.

Luultavasti suurin osa suomalaisista olisikin paljon onnellisempia jos oikeasti vain lepäisivät lomapäivät, ja hankkisivat lähimmäisilleen ajatuksella ostettuja lahjoja silloin kun siltä tuntuu. Vuodenajasta tai "juhlakaudesta" riippumatta.

Itse asiassa tänä päivänä syytä suurempaan juhlaan olisi mielestäni joulukuun lopun sijasta kuun alkupuolella. Itsenäisyyspäivä on monessa mielessä merkityksellisempi päivä monelle suomalaiselle tässä tapakristittyjen maassa. Kaiken lisäksi keskuudessamme elää yhä muutamia oikeita vapahtajia. Niitä miehiä ja naisia, jotka taistelivat meille mm. oikeuden elää tätä vapaan markkinatalouden juhlahetkeä eli joulua materialistisessa yltäkylläisyydessä, itsenäisessä hyvinvointivaltiossa.

Tämän vuoksi minä hiljennyn joulukuun kuudes päivä Edwin Laineen Tuntemattoman sotilaan ääressä, ja toivon voivani tasa-arvon kannatuksesta huolimatta voivani jättää perheemme joulutohinat niille, jotka niistä yhä nauttivat. Hyvää syntymäpäivää Suomi!