Toisilla sitä on, toisilla ei. Suurilla johtajilla ja tiennäyttäjillä saattaa olla karismaa enemmän kuin järkeä, joka on jälkiviisaan näkökulmasta tuhoisa yhdistelmä. Sopulit kun juoksevat karismaattisen johtajansa perässä vaikka jyrkänteeltä alas.

Moni erinomainen viihdyttäjä on myös erinomaisen karismaattinen. Aika ajoin mielessä käy, että kyseessä on yksi ja sama asia. 2000-luvun Frank Sinatra, 90-luvun poikabändistä Take That äitien ja tyttärien suosikiksi noussut Robbie Williams, on armoitettu viihdyttäjä, mutta rajallinen laulaja.

Ystäväni kertoi edessään olevasta ”keikasta”, jonka esiintymistilanne ja kohderyhmä olisivat kenties pelottavin mitä ajatella saattaa; tuttavan 13-vuotiaan tyttären syntymäpäivät. Toivelistalla oli ”kaikki Robbie Williamsin biisit” sekä muutama balladi Bon Jovilta. Juuri tuon armottomampaa settiä ja yleisöä on vaikea keksiä.

Joka ikinen yleisönä oleva puberteetin hormonimyrskyssä vellova tyttölapsi on kuunnellut levyt puhki, ja osaa, tai ainakin kuvittelee osaavansa, laulut edestakaisin. Vertailu dvd:ltä nähtyyn valtavan tuotantokoneiston hiomaan maailmantähden nopeiden leikkausten sävyttämään konserttiin ja olohuoneessa kitaran varressa istuvaan ystävääni päätyy varmuudella jälkimmäisen tappioksi. Siitä riippumatta kuinka karismaattinen olohuoneessa kitaraa kurittava kutsuvieras on. Korjaa kommenttina mikäli olin väärässä, H.

Tallensin kovalevylle 3 Doors Down -nimisen yhtyeen keikkataltioinnin. Olin muutama vuosi sitten hyvin innostunut amerikkalaisen yhtyeen The Better Life -levystä. Jokainen itseään uskottavana musiikinystävänä pitävänä kotikriitikko voi nyt aloittaa äänekkään tuhahtelun ja siirtyä lukemaan tekstiä pää takakenossa nenänvartta pitkin tihrustaen. Yhtye ei nauti kovin kummoista uskottavuutta koti-knuutien parissa.

Yhtyeen eräällä Saksan festivaalilla taltioitu esiintyminen oli raju pettymys. Musiikki tuntui ja kuulosti tutulta, mutta esiintymisestä puuttui täysin yleisön hyppysissään pitävä karisma. Miten menestynyt yhtye voikin kärsiä noin vakavasta puutteesta?

Vakuuttavan esiintyjän tunnistaa siitä, että hän on välittömästi tilanteen herrana, ja onnistuu kääntämään hienoiset epäonnistumisetkin voitoiksi oivalla tilannetajulla, itseironialla tai muulla pilkkeellä silmäkulmassa. 3 Doors Downin poikien kekkaloidessa lavalla oli minun päällimmäisenä tunteena myötähäpeä ja vaivaantuneisuus. Levyä kuunnellessa oli tunteitteni kirjo ollut tyystin toinen.

Omia suosikkiyhtyeitä harvemmin tarkastelee objektiivisesti. Etenkään mikäli retkahtaminen musiikkiin on tapahtunut herkässä iässä. Minun, mutta puolustuksekseni myös tuhansien muiden, mielestä poikkeuksellisen karismaattinen kaveri on näinä päivinä syntymäpäiväänsä viettävä mies. En viittaa itämailla parituhatta vuotta sitten väkeä villinneeseen partasuuhun. Lähiöiden lapsena ja 90-luvun alussa teiniangstia poteneelle oikea ”Jesus of Suburbia” on 23.12.1964 Chicagon Evanstonissa syntynyt Eddie Vedder.

Jesus of Suburbia on Green Dayn hitti, mutta herra Vedder on paremmin tunnettu Pearl Jam -yhtyeen karismaattisena keulakuvana sekä yhtenä X-sukupolven äänitorvista ja tunteiden tulkeista. Kirjoitin jokin aika sitten Esko Valtaojan olevan profeetta, jota olisin valmis seuraamaan. Olen yhä Eskon kelkassa, mutta musiikin pyhiinvaellukselle saisi tarjota Eddie kumppaneineen.

Karismaa on vaikea hankkia tai opetella. Omasta karismaattisuudesta minulla ei ole koskaan ollut kovin kummoisia harhaluuloja. Olen enemmän sopulitason jätkiä.

Linkit:


Robbie Williams


3 Doors Down – The Better Live


Eddie Vedder


Green Day – Jesus of Suburbia